Hajottaako?

Heippa taas! Viime viikko meni. Siis se vain meni. Arjesta ei muista enää paljon mitään; pää tuntuu jotenkin höttöiseltä tänään. Viikonloppuna oli kuitenkin jotain mukavaa ja unohtumatonta tiedossa! Siitä voitte oikeastaan paremmin lukea (ja nähdä kuvia!) ---> täältä <---

Kuten joku ehkä kommenteista huomasi, toinen suomalainen au pair -bloggaaja otti minuun yhteyttä ja halusi tavata. Hän asuu Cambridgessä, jonne olinkin jo sopivasti suunnitellut viikonloppureissua. Perjantailtana ennen nukkumaanmenoa sain hänen numeronsa, mutta emme silloin vielä ehtineet sopia mitään lauantaista. Aamulla heräsin poikkeuksellisesti aikaisin ilman herätyskelloa, ja vähän jälkeen yhdeksän olin jo junassa istumassa. Laitoin viestiä kanssasisarelleni ja sovittiin, että tavataan keskustassa. Käytännössä ei siis tiedetty toisistamme mitään, mitä nyt joitain juttuja blogitekstien perusteella.

Kuinka hyvin on mahdollista synkata ensitapaamisella? Miettikää siis kaikista paras mahdollinen tilanne. Se meillä oikeastaan oli. Vau.

Oli taas todella, todella mukavaa päästä puhumaan suomea ihan näin livenä ja vielä samanhenkisen ihmisen kanssa. Hihii. Sai taas tähän au pair -hommaan uutta puhtia, kun arjen haittapuolistakin pääsi avautumaan kunnolla. Tänne ikävistä tilanteista harvoin kirjoitan, mutta kyllä niitä huonojakin päiviä tietysti on. Tai on alkanut olla.

Tuo minun ihana alikki kysyikin tässä vähän aikaa sitten, että hajottaako minulla, kun hänelle purin tuntojani. Ja ilmeisesti minulla sitten vähän jo hajottaa. Olla täällä kaukana. Outojen ihmisten kodissa. Ilman munkkeja ja simaa. Yää.

Eilen sitten kävin vähän taas käveleskelemässä lähialueilla kamera kaulassa ja musiikit korvilla. Aurinkokin pilkisteli pilvien takaa ajoittain.

Ei ehkä mitenkään yllättävää, mutta olo parani. Mieli kirkastui, jos niin voi sanoa. Elämä tuntui taas ihanalta.

Viime päivinä kun on tuntunut siltä, kuin olisin painekattilassa. Vaikka aluksi olikin sellainen olo, että minut otettiin täällä heti osaksi perhettä, se tunne on alkanut hälvenemään. On kieltämättä ylimääräinen olo.

Asiat kuitenkin sinällään sujuu tosi hyvin, että en tästä haluaisi isäntäperheelleni avautua. Nyt myös huomaa sen, että miksi au pairin osa on todellakin aika monimutkainen - tavallaan olet osa perhettä, mutta saat siitä (huolimatta) palkkaa. Jos valittaa, niin mitä käy? Raha tuntuu aina vaikeuttavan asioita.

Haluan kuitenkin olla täällä sinne heinäkuun loppupuolelle asti, joten yhtään riitatilannetta tai mitään muutakaan konfliktia en tahdo aiheuttaa. Arki täällä on edelleenkiin kivaa, mutta lähinnä silloin, kun saan olla yksin "kotona". En jotenkin tiedä, että miten päin minun pitäisi olla isäntäperheeni läsnäollessa - poikaa lukuunottamatta.

Kun pääsen ulos, mieli virkistyy. Ehkä siksi lenkkeilykin on tuntunut viime viikkoina aivan mahtavalta. Ikävä kyllä nuo uudet juoksukengät ei edelleenkään tunnu sopivan minun koiville. Ketuttaa, kun en pysty ne jalassa juoksemaan edes kolmea kilometriä. Seuraavaksi ajattelin kokeilla, josko nuo vanhat kengät vielä toimisivat niin kuin aiemmin, koska kaipaan sellaista pitkää hikilenkkiä. Samalla voisin silloin tällöin juosta noilla uusilla, jos jalat vaikka tottuisivat niihin vähitellen paremmin. Ärgh.

Jos nyt tähän väliin kertoisin jotain positiivista. Tuo ylläoleva pinkki talo on aivan UPEA! Jotenkin se vain kutkuttelee minun aisteja ja ajatuksia tosi jännästi. En osaa selittää sitä, mutta tuon maiseman katsominen, varsinkin juuri tuolla paikalla seisominen ja omin silmin näkeminen, tuo minulle puhdasta iloa. Tällaisten maisemien keskellä eläminen on kyllä kieltämättä aika hieno juttu. Harmi vain tuo roskalava tuossa edessä..

Että sellaista tunteiden vuoristorataa tällä kertaa :D Ensi viikonloppuna saatan mennä jälleen Cambridgeen tai sitten saan vieraan tänne, joten sitä ja Iron Man kolmosta innolla odotellessa!

Iitu

Puolivälin tunnelmia

Tässä pian alkaa olla puolet au pair -ajasta täynnä.

Hämmentävää.

Varmasti monen immeisen ensimmäinen kysymys olisi, kannattiko lähteä? Kyllä. Todellakin. Ehdottomasti. Miksi? Syitä on todella monia, joita olisi nyt tarkoitus pukea sanoiksi. Jotta postaukseen tulisi vähän eloa, heittelen sekaan kuvia viime päiviltä ja parin viikon takaa.

Varmasti tärkein tekijä au pairina olemisesta nauttimisessa on paikka, jossa asuu, eli lyhyesti sanottuna ympäristö. Isäntäperheeni on pääosin todella sopiva minulle. Perhettä Au Pair Worldista etsiessäni pääkriteereitäni olivat lasten iät ja no, autottomuus, koska minulla ei ole ajokorttia. Kovin pieniä lapsia tai vauvoja en olisi halunnut perheessä olevan, koska senikäisten hoitamisesta minulla ei ole kokemusta. Profiileja lukiessa yritin myös etsiä mukavalta kuulostavia perheitä, jotka haluaisivat au pairin osaksi perhettä, ei vain työvoimaksi.

Nuo kriteerit täyttyvät tässä perheessä hyvin. Kymmenenvuotias poika ja minä tullaan juttuun, minun ei tarvitse ajaa ja jatkuvasti enemmän ja enemmän tunnen olevani osa tätä porukkaa. Alussakaan mitään ongelmia ei ollut, kuten teksteistä on varmasti huomannut, mutta ajan kanssa oleminen näin yleensä on muuttunut aina vain luontevammaksi.

Myönnän, tuo perheen isä välillä ottaa aivoon. Huhheijaa. Meidänkin välit on silti siis hyvät, jutellaan normaalisti, vitsaillaan ja niin ees päin. En tästä sen kummemmin tänne välitä avautua, mutta sanotaanko, että ollaan eri planeetoilta. Perheen äiti taas on todella mukava!

Välillä harmittaa, kun tämä perhe on niin epäaktiivinen, mutta toisaalta minulla on vapaus tehdä, mitä haluan. Esimerkiksi jos vaikka perhe olisi lähdössä käymään jossain, enkä haluaisi lähteä mukaan, en välttämättä viitsisi kieltäytyä. Nyt yhteiset reissut ovat rajoittuneet kahteen ostoskeskusreissuun ja yhteen pullasorsien luona vierailuun. Joskus käyn perheen äidin kanssa kaupassa, mutta usein en lähde mukaan, koska viidensadan metrin matka kuljetaan autolla. Eh.

Pääosin ympäristö muodustuu siis perheestä, mutta tietysti myös elämällä talon ulkopuolella on väliä. Vaikka minä pidänkin Lontoota todella vaikuttavana paikkana, en usko, että viihtyisin siellä läheskään yhtä hyvin kuin täällä näin esimerkiksi. Se ihmismassa vain on niin ahdistavaa ainakin, jos sitä pitää kestää kellon ympäri. Ajatuskin kammottaa.

Asuinpaikkani on sopiva välimuoto maaseudusta ja kaupungista. Suomen kriteereillä tämä varmaan olisi kaupunki; täällä käytetään nimitystä town, ei city. Minulla on mahdollisuus käydä juoksemassa turvallisesti (olen löytänyt kivoja, vähemmän pakokaasuttelijoita sisältäviä reittejä), kirjasto ja kaupat ovat kävelymatkan päässä, eikä tuolla kierrellessä useinkaan tarvitse olla huolissaan taskuvarkaista, kun ketään ei ole minusta muutaman metrin säteellä.

Tämä ei siis ole mikään miniminipaikka, vaan kyllä tuolla on elokuvateatteri, kuten olen selittänyt, kuntosaleja ja kaikenlaisia muita palveluita (kävin tänään kampaajalla :D). Tämän tyyppiseen/kokoiseen paikkaan haluaisin sitten isona muuttaa. Luulisin.

Tämä kuva on kyllä jo vanha, haha, kahden kuukauden takaa. Paita ensimmäinen UK-vaateostokseni.

Tähän talon ulkopuoliseen elämään tietysti kuuluu myös muut ihmiset, joita tapaa. Monet au pairit saa varmasti hyviä kavereita lajitovereistaan, mutta itse en ole samanhenkisiä ihmisiä tästä kaupungista löytänyt. Ihan mukavaahan se on käydä kahvilassa istumassa muiden kanssa, mutta siinä se. Pubissa kävin silloin kerran ja todellisuudessa se oli aika tylsää. Saattaisin käydä kokeilemassa uusiksi, jos asuisin aivan lähellä juottoloita, koska ei kiinnosta laittaa rahoja busseihin tai takseihin yömyöhään. Puhumattakaan niistä juomista.

Siellä vapaaehtoisvoimin pyöritettävässä kaupassa käyn edelleen kahdesti viikossa, ja sinne on kyllä aina vain mukavampi mennä puuhailemaan. Pari uutta vaatetta ja muuta sälää olen sieltä ostanut, koska hinnat ei päätä huimaa ja laatu on lahjoituksesta riippuen oikein hyvää. Minä vielä vaatteita lajitellessa hinnoitellessa pääsen usein ensimmäisenä penkomaan uusia lahjoituksia, hähää!

Sitten päästäänkin tähän viihtymisyhtälön toiseen tärkeään osaan: au pairiin. Ei ole olemassa sellaista paikkaa, jossa jokainen au pair haluaisi olla, eikä sellaista au pairia, joka viihtyisi jokaikisessä ympäristössä. Tangoon tarvitaan kaksi ja silleen. Jonkun mielestä minun elämäni täällä voisi olla aivan jumalattoman tylsää ajantuhlausta. Vähän aikaa sitten eräs tuntemani au pair päätti lähteä kotiin muutamaa kuukautta aiemmin mukavasta perheestä huolimatta, koska koki, ettei täällä ole mitään nähtävää tai koettavaa. Vapaa-aikaa oli liikaa, tekemistä liian vähän. Minusta tämä on I-H-A-N-A-A aikaa.

Olen

...oppinut paljon itsestäni.
...kehittynyt ihmisenä.
...tehnyt uusia ennätyksiä.
...saanut CV:hen täytettä.
...ollut rohkea.
...saanut rohkeutta.
...oppinut kieltä ja kulttuuria.
...tienannut ja tuhlannut.
...nauttinut arjesta.

En tänne kuitenkaan missään nimessä jäisi ikuisesti. Kuusi kuukautta on kyllä lähellä maksimia. Suomi on minun maani. Senkin olen täällä oppinut. Ja sen, että mikään ei voita omaa perhettä, omia ystäviä ja omaa kotia. Ikävä on, mutta en anna sen ottaa liiaksi valtaa. Nykyaikana on kuitenkin todella helppo pitää yhteyttä kotipuoleen. Sen takia ei tarvitse pelätä, että minut unohdettaisiin tai jotain muuta tyhmää.

Tämän ikävänkin osaan kääntää positiiviseksi ainakin jossain määrin. Se tunne, kun viimein näen taas kaikki... Se järjetön, päätön, mieletön ilo on varmasti kaiken kaipauksen arvoista!

Uudet hiukset (no, latvat) + paita New Lookista, Cambridgestä :3

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen siihen, että lähdin. Taipaleen alussa hehkutin tämän olevan elämäni paras päätös. Silloin se kyllä oli aika pitkälle alkuinnostusta - ruotsalainen au pair -kamuni sanoi joku aika sitten, että pahin koti-ikävä ja tympääntyminen on kuuleman mukaan siinä toisen kuukauden kohdalla, ja ehkä sen noista minun postausmääristäkin huomaa. Nyt kun asioihin on tullut lisää perspektiiviä, niin olen kyllä edelleen sen parhaan päätöksen kannalla.

...katsellaan uusiksi taas lähdön lähestyessä :D

Ostin eilen synttärilahjakortilla kirjan. Yläkulmassa ajanvarauslärpäke kampaamoon.

Todellisuus siis varmasti tulee eroamaan paljon odotuksista. Minä aluksi esimerkiksi kuvittelin, että matkailisin ympäri Iso-Britanniaa paljon, mutta jotenkin lähteminen tuntuu vaivalloiselta. Lentäen kyllä pääsisi aika helposti ympäriinsä, kun kenttä on aika lähellä, mutta sitten sieltä määränpään lentokentältä pitäisi siirtyä kohti keskustaa, josta pitäisi hakeutua majapaikkaan, josta katsomaan kaikki suurimmat nähtävyydet ja niin edelleen. Juna taas on täällä yllättävän kallis kulkuväline. Ja se matkaseura... Tämä lähtemättömyys ei kyllä tällä hetkellä minua haittaa, koska, kuten jo monesti olen todennut, arki maistuu todella hyvin! Myöhemmin saattaa tietenkin harmittaa, etten käynyt kiertelemässä enempää, kuka tietää. Nyt on kuitenkin hyvä näin.

Tavallaan voisi väittää, että viihtyminen on au pairin asenteesta kiinni. Jos kuitenkin jollakulla on kamala olo aupparina, niin minusta sitä ei tarvitse sietää hampaat irvessä. Enemmän esimerkiksi yksikseen viihtyminen on luonne- kuin asennekysymys. Ei minun tarvitse ponnistella, että tuntisin oloni täällä hyväksi. Päinvastoin. Joskus auringon paisteessa kulkiessa yritän pidätellä naamaa pakolla peruslukemilla, ettei minua pidettäisi pöljänä virnuilijana. Viimeisimmän juoksulenkin jälkeisissä endorfiinihöyryissä hyräilin ja viheltelin Nalle Puhin tunnaria ja nauroin ääneen. Kuuletteko jo piipaa-auton sireenit?

Tuokin kuulostaa ylikohteliaalta. Britit.

Anyway, anyway, jos siellä on joku, joka miettii au pairiksi lähtemistä, niin minä kyllä suosittelen! On kuitenkin tärkeää, että mietit hyvin tarkkaan, mitä isäntäperheeltä ja elämältä ulkomailla haluat, ja käytät aikaa ja vaivaa Sen Oikean perheen löytämiseen.

Kyselkää vaan, jos joku asia jäi mietityttämään tai haluatte tietää jotain hurjat kolme kuukautta aupparoineelta alan ammattilaiselta eheh,

Iitu