Kohokohtia kuluneelta viikolta t. lusmu

Huhhei ja hyvää päivää! Olen tässä monesti yrittänyt kirjoittaa seuraavaa blogitekstiä, mutta jostain syystä aina ajatus on jäänyt vähän (?) kesken. Tässä siis sekalainen postaus fiiliksistä kirjoitettuna vaihtelevasti nyt sekä joskus menneisyydessä.

Torstai, 23.5.

Hellurei! Täällä hurisee mukavasti ja jostain syystä päällä on kirjoitusfiilis! Motivaatiota, inspiraatiota tai jotain sellaista sateisessa ilmassa tuntuu olevan. Kiitokset leppoisasta olosta kuuluvat myös täydelle masulle, juuri loppuun saadulle siivoukselle ja hyvälle taustamusiikille. Edessä siintävä viikonloppu ja sitä seuraava koululaisten lomaviikko eivät ainakaan pahenna tilannetta.

Kaiken kaikkiaan olotilaani kuvaisi ehkä sana kiitollinen. Onnellinen ja kiitollinen. Kun maailmassa tapahtuu niin paljon ikäviä asioita, tuntuu melkeinpä epäreilulta olla tällaisella elämällä siunattu. Mottoni voisi olla esimerkiksi hyvin menee, mutta menköön! ...vaikka olisihan se ihanaa, jos kaikilla menisi.

Nyt ulkona paistaa aurinko. Sitä ennen satoi, kuten kerroinki, mikä päättyikin kunnon raekuuroon. Onneksi en lähtenytkään sinne kirjastoon, vaan päätin tuottaa jotain luettavaa itse.

Perjantai, 24.5.

Buzzbuzzbuzzbuuzz...
Tuo on ääni, joka minun päästä kuuluu :D Eilen kirjoittelin siis suurimman osan tuosta ylläolevasta tekstistä, jota nyt aioin jatkaa pidemmälle, mutta mitään ei tule vaan mieleen. Vaikka olenkin nukkunut hyviä yöunia, jotenkin väsyttää isommasti. Saatan jatkaa vielä tästä kirjoittamista tähän samaan postaukseen, mutta nyt ei lähde enempää. Varmaan kivempi kuitenki lukea edes jonkinlaisia kuulumisia kuin ei mitään :D

Innolla suuntaan sunnuntaina tapaamaan suomalaista au pairia, Meriä! Todennäköisesti pääsen silloin näkemään elämää toisessa isäntäperheessä.

Tiistai, 28.5.

Mahtava su-ma Cambridgessä takana! Lähinnä koko reissu meni kaavalla talking&walking, unohtamatta kohtaa eating. Ei todellakaan tarvitse tehdä mitään maatamullistavaa, jotta ajastaan voisi nauttia. On aika hauskaa, että suomalainen löytää maailmalta... no, toisen suomalaisen.

Näin minä sentään jotain jännittävää, uutta ja teille jaettavaa tällä kerralla Cambridgessä: lehmiä! Siellä ne vain olla möllöttivät puistossa kaiken kansan keskellä aivan keskustan tuntumassa. Villiä. Niitä ei siis oltu aidattu kai lainkaan - en ole ihan tuosta laidunnustavasta perillä.

Eilen siis saavuin aivan rättiväsyneenä iltakahdeksalta takaisin isäntäperheeni luo. Mututuntumalla heittäisin, että au pairit harvoin ovat ensimmäisinä menossa nukkumaan, mutta ainakin minä harrastan tätä yllättävän usein. Kiitokset vielä unenlahjoilleni; ilman teitä tarvitsisin varmasti korvatulpat.

Nyt, 1.6.

Tällä viikolla ei siis tosiaan ole ollut koulua. Havaintojeni mukaan joka kuudes viikko lapsilla on Half Term -viikko, jolloin ei koulua ole. Pitäisi varmaan kysellä tai googletella aiheesta enemmän.

Keskiviikkona oli ei-niin-hilpeä-päivä. Makasin koko päivän sängyssä. Oksennustauti. Plörgh.

Torstai meni lähinnä vielä voimia kerätessä ja eilen kävin jo taas vähän juoksemassa. Aika on kulunnut ihanan leppoisasti lukemalla
1) kirjoja/lehtiä/nettiä
2) sängyssä/puistossa/olohuoneessa/pöydän ääressä
3) istuen/maaten + toisinaan syöden.

Siitä saa siis koota mieleisensä Iitun iltapäivän, vaikka en kyllä myönnä maanneeni pöydän ääressä. Voisin kyllä kokeilla sitä, jos huoneessani olisi pöytä, mitä ei siis täällä ole, mistä alan olla pikkuisen katkera. Selkähän tässä sängyllä pyöriessä menee. Jos siis suunnittelette au pairin uraa, suosittelen, että neuvottelette itsellenne kirjoituspöydän.

Huomenna eli sunnuntaina menen taas tuohon naapureitani tapaamaan. Sillä kertaa tiedossa olisi leffan katsomista yhdessä teekupposten äärellä, jee!

Että sitäs teen.

Iitu

Ps.  Voitte siis huomata, että minullakaan ei ajatus aina kulje. Syytetäänkö siitä vaikka tätä kummallista säätä? Rovaniemellä Euroopan kuumin ranta, huhhuh... Ehkä mieleni lepäilee siellä?

Paluu pelottavien otusten maahan

Kuten viimeksi kirjoitinkin, kävin Suomessa viikonmittaisella lomalla. Se teki todellakin hyvää! Aluksi kaikki tuntui erilaiselta kotona kuin täällä vieraissa - esimerkiksi juomalasit tuntuivat jotenkin pieniltä ja hentoisilta samoin kuin peitto ja tyynykin. Siinä viikon kuluessa totuin todella nopeasti olemaan kotona ja Suomessa. Se on jännää, miten nopeasti ihminen tai ainakin minä sopeutuu elinympäristöönsä tai yleensä muutokseen.

En ollut kertonut läheskään kaikille, että olin Suomeen tulossa. Iskän, pikkuveljen ja kommenteistaan tunnetun Haisulin sain yllättää oikein kunnolla! 8D Isovanhempienkin luokse menin käymään ilman varoituksia. Oli myös mieletön tunne nähdä alikkini kävelemässä minua kohti vihreissään, vaikka aluksi en tietenkään osannut sanoa, että onko se juuri hän :D Ikimuistoisia, ihania tapahtumia, joiden vuoksi elämä on niin upeaa. Näitä juttuja saa todellakin muistella hymyssä suin sitten vanhana!

Britanniassa oleminenkin soljuu jo normaaliin, hyvään tapaansa. Isäntäperhe otti minut mielellään takaisin menneen viikon jälkeen, perheen poika pitää minusta vieläkin ja jääkaapissa odotti minua varten ostettua ruokaa. Aamuherätykset eivät kauhistuta, vaan säännöllisyys on oikeastaan se minun juttu. Toivottavasti opiskelujen alkaessa saan pidettyä täällä hyväksi havaitun rutiinin jotenkin yllä.

Viime päivät ovat olleet todella ilontäyteisiä. Hyvä musiikki, ympäriinsä käveleskely ja maisemista nauttiminen ei mene koskaan pois muodista. Typerä hymy se vain pakolla leviää kasvoille. Ja koska sellaisista hetkistä haluan nautiskella enemmän näiden viimeisten kahden kuukauden aikana, päätin lopettaa hommani vapaaehtoiskaupassa. Huiii!

Vapaaehtoisena oleminen alkoi aikaavievän lisäksi tuntua myös osin epämiellyttävältä. Se seläntakana puhuminen, hrrr. Aamuvuorossa oli aina kivoja senioreita ja muutama todella mukava keski-ikäinen nainen, mutta iltapäivisin... No, eipä tarvitse siitä enää murehtia. Nyt ehdin käydä taas halvalla elokuvissa tiistaisin! Jee! Ensi viikolla voisinkin käydä katsomassa uuden Star Trekin kunnon eväsretkimeiningillä. On muuten jännä, että Ironman 3 oli Suomessa ensi-illassa jo ennen Britanniaa ja Amerikkaa, mutta tuo Star Trek tulee siellä teattereihin vasta kesäkuun alussa. Mikähän logiikka siinäkin on? Täällä sen esittäminen nimittäin alkoi 9.5.

Kävin tällä viikolla myös juomassa teetä ja syömässä itsetehtyjä muffinsseja sen japanilaisen naapurini luona. Oli kyllä kivaa! Sain Prinsessa Mononoke -leffan lainaan, hehehee. Sen lisäksi Miyako sanoi, että jos haluan jossain käydä hänen ja puolitoistavuotiaan poikansa kanssa, hän on mielellään kuskina. Tuo vapaaehtoiskaupan pomo vinkkasikin siinä niin sanotusti irtisanoutuessani eräästä melko lähellä sijaitsevasta paikasta, jossa on mielettömiä veistoksia ja hienot puutarhat. Saas nähdä, mihin päädynkään naapurini kanssa :D


Nyt olen myös ensimmäistä kertaa koskaan katsonut jääkiekkoa ja euroviisuja ulkomailla! Eilisen häviöt kyllä tuntuivat aika tympeiltä, mutta ainakaan ei tarvinnut velloa suomalaisten negatiivisissa fiiliksissä täällä maanpaossa :D Suomi-Latvia -ottelun näin brittiselostajalla ja se oli kyllä aivan onnetonta. Tyyppi ei edes yrittänyt ääntää monien pelaajien nimiä - esimerkiksi Korpikoski, Koskiranta ja Jalasvaara jäivät ehkä ihan ymmärrettävästä syystä ilman mainintaa.

...vaikka kieltämättä olisin halunnut kuulla edes pientä yritystä! Kuvan huonohko laatu yhdistettynä todella vähäiseen selostukseen tekivät pelistä melko tylsää katsottavaa. Onneksi Suomi-viikollani sain katsoa muutaman pelin ihan kotikotona iskän kanssa huutaen ja yhden ottelun vielä ystävienkin kanssa ryypäten.

Yksi juttu kyllä Britanniassa on, johon en haluaisi enää sopeuttamista...

Hyiiiiii! Eilen taas juuri nukkumaan mennessäni tuollainen kaamea otus juoksi oven alta huoneeseeni, ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ. Tuo on vieläpä pienempi kuin se aiempi hirvitys. Vaikka en mitenkään mielelläni tappaisi hämiksiä, tuo päätti piiloutua lattialla sopivasti olleen lehtiläjän alle, joten vaistomaisesti hyppäsin vain päälle..... Anteeksi, hämis.

Iitu

Ps. Meri, en liiskannut tuota kaveria sillä sinun lehdellä, vaikka se kuvassa näkyykin xD

Täällä (ja siellä) taas!

Anteeksi pienestä blogihiljaisuudesta, mutta monet blogini lukijoista tietävätkin syyn: kävin Suomessa!

Oho. Eihän minun siellä pitänyt käydä?! No, sattumalta host-vanhemmilla oli 12 päivän pätkä, jolloin toinen aina oli vapaalla, joten siltä ajalta löytyi halvat lennot Suomeen tuosta lähikentältä. Aiemmin ajattelin, että kotona on vähän turha tulla käymään, kun yleensä kaikki minun lomat on maksimissaan pidennettyjä viikonloppuja, jolloin matkustamiseen menisi puolet lomasta... Nyt kuitenki ehdin olla läheisten kanssa monta yötä ja päivää! Oli IHANA nähdä teitä! Ei kaduta yhtään, että päätin vähän ex tempore lähteä :)

Olen siis ollut täällä Britanniassa taas maanantaista asti. Arki sujuu taas tuttuun tapaan mukavasti. Hirveä hoppu vain on ollut ja tekemistä riittänyt, joten aikaa ihan vaan omien ajatuksien kanssa istahtamaan ei ole oikein ollut. Nyt kuitenkin edessä siintävä viikonloppu tuntuu oikealta siunaukselta. Niin monta tuntia aikaa tehdä ihan mitä vaan haluaa! :D Ajattelin viikonloppuna purkaa vähän enemmän ajatuksia tuosta reissusta Suomeen ja muutenkin tästä viikosta, kun kaikenlaista on tullut puuhailtua. Kuvia Suomi-reissusta ei ole tulossa, koska kamera ei sopinut minun pikkuiseen lentolaukkuun muiden tavaroiden kanssa.

Lomaseni teki hyvää myös jaloille, joilla lenkki lenkiltä pidempiä pätkiä kestää taas juosta. Yeaaaaaaaaaaaaah! Varmaan voisin jo palailla normaaliin juoksutahtiini, mutta en halua antaa jaloille pienintäkään mahdollisuutta kipeytyä uusiksi. Hiljaa hyvä tulee.

Ne pari hienoa mustelmaa muistuttaa vielä yöstä vihaisten lintujen leikkipuistossa :D Kiitokset niistä vielä ahkerimmille kommentoijilleni, Haisulille, Tanjalle ja Nyytille! <3

Iitu

Ps. Googlen kääntäjä on hauska.
Iitu sanoi, että hiljaa hyvä tulee. = Iitu said that it was worth it.

May May be great!

Hellou ja hyvää toukokuuta ja mennyttä vappua, jota täällä ei kyllä mitenkään vietetty. Yritin kyllä hienosti isäntäperheelleni selittää, miksi opiskelijat viettävät viikon pituisia ryyppäjäisiä tämän työväen juhlan kunniaksi.

En ole hajonnut! Nyt on alla taas monta todella ihanaa päivää niin isäntäperheen kanssa kuin talon ulkopuolellakin. Tässä parin päivän aikana olen ollut osana muutamia mukavia, hauskoja, järkyttäviä ja aivan kamaliakin kohtaamisia erilaisten eliöiden kanssa.

Jos aloitettaisiin vaikka ihmisistä.

Näkymä kotikadulta, kun kävelee talosta ulos ja kääntyy vasemmalle.

Keskiviikkoiltana perheen poika halusi lähteä läheiseen leikkipuistoon. Sinne on matkaa parisataa metriä, joten yksin poika ei saa olla niin... kaukana liikkeellä. Lähdin siis mukaan aivan mielelläni, ja toisin kuin yleensä, päätin ottaa kamerani mukaan. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti ja kaikki(alla) oli taas niin kaunista.

Puistoon tuli myös pari pojan kaveria ja kaverin kaveria. Vaikka olinkin poikaa niin sanotusti vahtimassa, yritin parhaani mukaan pysyä pois tieltä ja näkymättömänä. Hauskempaahan lapsilla on leikkiä, jos au pair ei ole jatkuvasti kyttäämässä tekemisiä ja sanomisia.

Istuskelin siinä puiston penkillä ja pelasin kännykällä sudokua. Hip hip hurraa.

Puistoon tuli myös leikkimään alle kaksivuotias poika äitinsä kanssa. Koska olen nyt tottunut small talk -kulttuuriin aika kivasti, tuli juteltua äidin kanssa vähän niitä näitä. He olivat alunperin Japanista kotoisin. Sattumalta he itseasiassa asuvat tuossa aivan meidän naapurissa, kahden tai kolmen talon päässä. Äiti antoi numeronsakin, jos vaikka voisin tulla joskus päivällä teehetkien seuraksi. Hehee.

Tuosta tuli todella hyvä mieli; MINUT pyydetään rupatteluseuraksi päiväteelle! On kieltämättä hankala kuvitella mielessäni stereotyyppistä japanilaista teehetkellä stereotyyppisen brittirouvan kanssa... Kulttuurien yhteentörmäyksen voi oikein kuulla mielessään. Tänään näin esimerkiksi sain Miaykolta viestin, joka sisälsi (^o^)/ -hymiön. Se ei ehkä ihan ole näiden paikallisten kotiäitien juttu. Tai mistä sitä tietää.

Onko teistäkin tuolla hepalla jotenkin hullu ja murhanhimoinen katse? "Olet seuraava." :D

Eilen mentiinkin takaisin puistoon heti koulun jälkeen. Tällä kertaa olin varustautunut kirjalla ja eväillä. Aikaa siellä poikaa toisella silmällä ja puolikkaalla korvalla vahtiessa menikin melkein kolme tuntia. Nyt sain harrastaa small talkia muutaman lapsenvahdin, kotiäidin ja erään entisen ranskalaisen au pairin kanssa. Hän oli tässä hommassa kuulemma ages ago - nyt hänellä oli oma perhe täällä. Hänen tarkoituksensa oli myös jatkaa aupparoinnin jälkeen yliopistossa kotimaassaan, mutta hän päätyikin Iso-Britanniaan opiskelemaan. Minullehan niin ei käy, älkää hätäilkö ;D

Uudet normikenkulit, jotka istuu mulle ku valetut! Ei rakkoja! Ei kipuja!

Sitten niihin ikäviin kohtaamisiin. Eilen. Kun olin juuri menossa nukkuumaan. Näin peilistä. Aivan valtavan. Hämähäkin.

APUAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA. Jähmetyin kauhusta oikeasti moneksi minuutiksi. Siis se oli mielettömän kokoinen hirmu. Minun mielestä. Koskaan en ole luonnossa nähnyt niin suurta yksilöä. Siellä se katossa möllötti ilmeisesti myös kauhuissaan. No, veikkaan, että minä olin säikähtäneempi. En puhu hämähäkkiä.

Hain keittiöstä sellaisen pitkän keppisysteemin, jolla avataan kattoikkunat. Vakautin kepakon verhotankoa vasten. Tähtäsin kauan ja hartaasti. Ja iskin.

JA SE HÄMIS TIPAHTI! Kepakon päässä ei näkynyt mitään mömmöä, joten se oli jossain... vaanimassa minua ja ennen kaikkea elossa. Apua.

Kuitenkin taas monen minuutin panikoinnin jälkeen päätin ryhtyä toimeen. Ehkä osuin kuitenkin? Siirtelin lipastoa, pusseja, sun muita tavaroita varovasti, mutta ei sitä vain näkynyt. Eli tuskin se kuoli. Fuck. Anteeksi ruma sana.

Viimein näin sen roikkumassa lipaston takana. Voi elämä sitä hetkeä, kun huomasin sen... Sen taakse oli mahdotonta päästä iskemään mitenkään... turvallisesti. Taas monien minuuttien pohdinnan jälkeen päätin toimia.

Ja herätin host-äitini :D Tiesin kyllä, että hänkin inhoaa hämähäkkejä, mutta host-isä oli töissä. Onneksi mama sai otuksen napattua lasin sisälle ja heitettyä pihalle. Huuh.

Yö oli todella vaikea. Host-äitikin kertoi menneensä nukkumaan sydän rinnasta ulos hakaten. Ensinnäkin nukahtaminen tuntui mahdottomalta. Sitten nukahdettuani hätkähdin pahasti muka näkemiini hämähäkkeihin ja piilouduin peiton alle. Ensimmäistä kertaa oikeasti, vakavasti suunnittelin lähteväni Suomeen pysyvästi takaisin. Brittien trooppinen ilmasto ja sen lieveilmiöt on tälle pohjoisen tytölle liikaa aina ajoittain. Tänäänkin paistuin tuonne ulos farkuissa.

En edes tiennyt, että pelkään jättimäisiä hämähäkkejä näin paljon. Tänään kyllä asiat ovat taas asettuneet päässä vähän järkevimpiin mittasuhteisiin. Iitunen, ei se hämis sinua voi mitenkään vahingoittaa. Ei se edes halua vahingoittaa sinua. Nuku yösi siis rauhassa.

Sellasta. Toivottavasti kokemani kauhu oli tarinan lukemisen arvoista :D

Iitu

Hajottaako?

Heippa taas! Viime viikko meni. Siis se vain meni. Arjesta ei muista enää paljon mitään; pää tuntuu jotenkin höttöiseltä tänään. Viikonloppuna oli kuitenkin jotain mukavaa ja unohtumatonta tiedossa! Siitä voitte oikeastaan paremmin lukea (ja nähdä kuvia!) ---> täältä <---

Kuten joku ehkä kommenteista huomasi, toinen suomalainen au pair -bloggaaja otti minuun yhteyttä ja halusi tavata. Hän asuu Cambridgessä, jonne olinkin jo sopivasti suunnitellut viikonloppureissua. Perjantailtana ennen nukkumaanmenoa sain hänen numeronsa, mutta emme silloin vielä ehtineet sopia mitään lauantaista. Aamulla heräsin poikkeuksellisesti aikaisin ilman herätyskelloa, ja vähän jälkeen yhdeksän olin jo junassa istumassa. Laitoin viestiä kanssasisarelleni ja sovittiin, että tavataan keskustassa. Käytännössä ei siis tiedetty toisistamme mitään, mitä nyt joitain juttuja blogitekstien perusteella.

Kuinka hyvin on mahdollista synkata ensitapaamisella? Miettikää siis kaikista paras mahdollinen tilanne. Se meillä oikeastaan oli. Vau.

Oli taas todella, todella mukavaa päästä puhumaan suomea ihan näin livenä ja vielä samanhenkisen ihmisen kanssa. Hihii. Sai taas tähän au pair -hommaan uutta puhtia, kun arjen haittapuolistakin pääsi avautumaan kunnolla. Tänne ikävistä tilanteista harvoin kirjoitan, mutta kyllä niitä huonojakin päiviä tietysti on. Tai on alkanut olla.

Tuo minun ihana alikki kysyikin tässä vähän aikaa sitten, että hajottaako minulla, kun hänelle purin tuntojani. Ja ilmeisesti minulla sitten vähän jo hajottaa. Olla täällä kaukana. Outojen ihmisten kodissa. Ilman munkkeja ja simaa. Yää.

Eilen sitten kävin vähän taas käveleskelemässä lähialueilla kamera kaulassa ja musiikit korvilla. Aurinkokin pilkisteli pilvien takaa ajoittain.

Ei ehkä mitenkään yllättävää, mutta olo parani. Mieli kirkastui, jos niin voi sanoa. Elämä tuntui taas ihanalta.

Viime päivinä kun on tuntunut siltä, kuin olisin painekattilassa. Vaikka aluksi olikin sellainen olo, että minut otettiin täällä heti osaksi perhettä, se tunne on alkanut hälvenemään. On kieltämättä ylimääräinen olo.

Asiat kuitenkin sinällään sujuu tosi hyvin, että en tästä haluaisi isäntäperheelleni avautua. Nyt myös huomaa sen, että miksi au pairin osa on todellakin aika monimutkainen - tavallaan olet osa perhettä, mutta saat siitä (huolimatta) palkkaa. Jos valittaa, niin mitä käy? Raha tuntuu aina vaikeuttavan asioita.

Haluan kuitenkin olla täällä sinne heinäkuun loppupuolelle asti, joten yhtään riitatilannetta tai mitään muutakaan konfliktia en tahdo aiheuttaa. Arki täällä on edelleenkiin kivaa, mutta lähinnä silloin, kun saan olla yksin "kotona". En jotenkin tiedä, että miten päin minun pitäisi olla isäntäperheeni läsnäollessa - poikaa lukuunottamatta.

Kun pääsen ulos, mieli virkistyy. Ehkä siksi lenkkeilykin on tuntunut viime viikkoina aivan mahtavalta. Ikävä kyllä nuo uudet juoksukengät ei edelleenkään tunnu sopivan minun koiville. Ketuttaa, kun en pysty ne jalassa juoksemaan edes kolmea kilometriä. Seuraavaksi ajattelin kokeilla, josko nuo vanhat kengät vielä toimisivat niin kuin aiemmin, koska kaipaan sellaista pitkää hikilenkkiä. Samalla voisin silloin tällöin juosta noilla uusilla, jos jalat vaikka tottuisivat niihin vähitellen paremmin. Ärgh.

Jos nyt tähän väliin kertoisin jotain positiivista. Tuo ylläoleva pinkki talo on aivan UPEA! Jotenkin se vain kutkuttelee minun aisteja ja ajatuksia tosi jännästi. En osaa selittää sitä, mutta tuon maiseman katsominen, varsinkin juuri tuolla paikalla seisominen ja omin silmin näkeminen, tuo minulle puhdasta iloa. Tällaisten maisemien keskellä eläminen on kyllä kieltämättä aika hieno juttu. Harmi vain tuo roskalava tuossa edessä..

Että sellaista tunteiden vuoristorataa tällä kertaa :D Ensi viikonloppuna saatan mennä jälleen Cambridgeen tai sitten saan vieraan tänne, joten sitä ja Iron Man kolmosta innolla odotellessa!

Iitu

Nyt tällaista pientä, kuivakkaa viikkoraporttia pukkaisi. Anteeksi taas kuvien puutteesta, mutta haluan julkaista tämän tekstin jo nyt, jotta se sunnuntain puolella valmistuisi. Oikeasti vain laiskottaa.

Koulut alkoivat tiistaina, mikä tarkoitti minulle paluuta aikaisiin aamuihin (no, seitsemän aamut ei ole oikeasti niin pahoja kyllä :D). Täällä ainakin on ollut helppo pitää arkirutiinia yllä, eivätkä herätykset ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olleet vaikeita. Kun torkuttaa ei voi, niin kaikki on iisiä: ylös on vain pakko nousta! Nyt kun aamutkin ovat olleet jo pitempään valoisia, herääminen on vieläkin miellyttävämpää.

Vähän mietitytti tietenkin, että miten poika ottaa kouluun paluun - lomaa oli takana maaliskuun lopulta asti. Ihme kyllä, tiistai oli yksi helpoimmista aamuista koskaan. Eräs nopeuttava tekijä on kesäajan koulupuvut. Enää pojan ei tarvitse napittaa kauluspaitaa (nyt on poolopaita käytössä), mikä tarkoittaa myös sitä, että minun ei tarvitse solmia solmiota. Jee!

Minulle siis arkihommiin paluu sujui kivuttomasti. Vapaaehtoistelemassa käyn edelleen kahdesti viikossa. Se on vieläkin aivan mukavaa puuhaa. Ainoa ongelma on tekemisen puute tiistaisin. Kaupalla on silloin niin monta työntekijää, että loppuajasta yleensä vain seisoskelen ja hengailen tai lähden aiemmin pois. Eihän se sinällään haittaa, kun kuitenkin hommaa tulee ilmaiseksi* tehtyä ja näin, mutta tunnen aina pienen piston sydämessä, kun sanon lähteväni taas aikaisin. No, jos se jotakuta haittaa, niin heiltä onnistuu kyllä selän takana asiasta jauhaminen ;)

*Oikeastaan maksan tuolla työskentelystä, koska kaikenlaisia löytöjä tulee tehtyä :D Tiistaina ostin ihanan mekon, hihii.

Hiuksille on viimekertaisen kampaamoreissun jälkeen tapahtunut hieman lisää juttuja! Pitkäaikaisena projektinani on ollut hiusten oman värin asteittainen palauttaminen tai muuten vaan vaalentaminen. Täällä kuitenkin olen heittänyt kahdesti värin päähän, kun juurikasvu ketuttaa niin kovasti. Jälki on ollut kyllä sen mukaista - en vaan saa väriä tarttumaan tuohon tyveen :D Mutta kampaamovärjäyksestä ei innostaisi maksaa... Nyt sitten tein värinpoiston (en siis vaalennusta), joka onnistui minusta ihan kivasti. Pää ei näytä enää niin pahalta, joten ehkä tällä kirjavalla hiuskuontalolla kestää sinne heinäkuuhun ja luottokampaajan (tiedät, kuka olet :D) tapaamiseen asti.


Aluksi tsekkasin tuosta läheisestä supermarketista hiusväritarjonnan ja hinnat, mutta kymppi yhdestä pakkauksesta tuntui hieman turhan kalliilta. Päätin sitten vilkaista keskustan yhdestä halpiskaupasta vertailun vuoksi hintoja, ja samaa tököttiä löytyi kuusi puntaa halvemmalla. Jee! Täällä on myös kauppa, jossa kaikki, siis ihan kaikki jutut, maksavat 99 penniä tai vähemmän. Viikonlopuksi ostin sieltä Toffifee-rasian, enkä pääse millään yli siitä, että Suomessa siitä saisi maksaa varmaan kolmesti tuon hinnan. Elämän pieniä iloja, hehe. Kauppaan jättämäni Tobleronet kyllä jäi nyt vaivaamaan... Onneksi viikonloppuja riittää vielä :D

Perjantaina suuntasin jälleen kaupungille. Ja. Ostin. Juoksukengät.

AAAAAAAAAAAAAAA. Nuo on niin hyvännäköset! Ja valtavat! :D Suurin mahdollinen koko, 8, mitä kaupasta naisille löytyi... 42,5 meikäläisten koossa. Katselin noita ja ajattelin, että 7 varmaan riittää, kun nuo vanhat, rapistuneet juoksukengät on sen kokoiset. Niitä ei ollut siellä tuossa hienossa värissä (kuvaa varmaan tulee joskus ;)), mutta onneksi ne olikin seiskana liian pienet! Sain sellaisten sinivalkoisten kenkien sijasta mustapinkit, hihii. Olisin helposti voinut tietenkin säästää kuluissa ja sopivien löydyttyä vain tilata vastaavat netistä, mutta nyt kun varaa on, päätin tukea paikallista yrittäjää. Viikon hyvä työ siis tehtynä!

Kahdesti olen pikkuisella lenkillä käynyt noita kokeilemassa, ja tuntuma on tosi erilainen aiempiin verrattuna. Selvästi enemmän tukea jaloille uusissa on, kun nilkoissa tai muuten jalkaterässä ei tunnu iskut tai mitään kipua lenkin aikana/jälkeen, mutta reilusti raskaammalta noilla juokseminen on tuntunut. Pohkeista ottaa :D Toivotaan, että askel taas kevenee, kun koivet tottuu uusiin. Pääasia on, että vammoilta välttyisin. Nuo vanhukset kuitenkin on täysin totaalisen puhkijuostut. Hurjaa kyllä jättää taakse kengät, joilla aloitin juoksemisen... Nyyh.

On muuten aivan luksusta, että minulla on täällä aikaa. Aikaa lukea. Aikaa venytellä lenkin jälkeen. Aikaa nostaa jalat ylös. Aikaa rasvailla joka paikka kantapäistä nenänpäähän. Mietin tuossa muuten, että kylläpä ihon rasvoittuminen loppui kuin seinään teini-iän jäädessä taakse, mutta ehkä se vika on kuitenkin tuossa brittien kraanavedessä... Kuivattaa vaan niin pirusti. Meikkikassi on kasvattanut kokoaan jo monenlaisilla uusilla rasvapurnukoilla. Ensimmäistä kertaa elämässäni kädetkin on verillä kuivumisen takia. Ärrrrr.

Oli miten oli, on todella mukavaa, kun saan elää... hitaasti. Se varmaan kuvailee tätä tilannetta parhaiten. En tainnut mainita sitä tuossa puoliväliraportissa, mutta ehkä paras asia täällä elämisessä on ollut aika ja tila omille ajatuksille ja omalle olemiselle. Miten minä taas osaan olla tehokas, kun tulen Suomeen?! Pitääkö minun uhrata rauhallinen elämäntyyli kokonaan?

Pakko kyllä myöntää, että hirvittää ajatella, kuinka monia kymmeniä tunteja vietän tässä läppärini ääressä viikon aikana. Siksi olenkin ajatellut kokeilla käyttää konetta niin vähän kuin mahdollista esimerkiksi viikon tai kuukauden ajan. Yhteyttä Suomeen haluaisin pitää ja esimerkiksi sähköpostia tsekkailla, mutta muuten kaikki blogien ja foorumeiden lukemiset, videoiden katsomiset sekä muu "ajantapposelailu" saisi jäädä. Olisiko kukaan sieltä lukijoista kiinnostunut kokeilemaan vaikka vain sen viikon ajan? :D

Tänään sattui taas au pairin mieltä piristävä juttu. Aamulla jostain syystä heräsin jo vähän yli kahdeksan, kävin tekemässä puuron ja siirryin nauttimaan siitä huoneeseeni. Yläkerrassa yksin hereillä ollut poika oli kuullut minun heilumiseni keittiössä, ja tuli pian koputtelemaan ovelleni: "En halua olla yksin. Tulisitko istumaan kanssani olkkariin?"

No tietenkin! Mitäs me siinä - poika istui koneella ja minä luin kirjaa. Lämmitti kyllä, että vaikka ei oikeastaan mitään yhdessä tehtykään, läsnäolollani oli merkitystä.

Hyvää uutta viikkoa sinne kaikille! :)

Iitu

Puolivälin tunnelmia

Tässä pian alkaa olla puolet au pair -ajasta täynnä.

Hämmentävää.

Varmasti monen immeisen ensimmäinen kysymys olisi, kannattiko lähteä? Kyllä. Todellakin. Ehdottomasti. Miksi? Syitä on todella monia, joita olisi nyt tarkoitus pukea sanoiksi. Jotta postaukseen tulisi vähän eloa, heittelen sekaan kuvia viime päiviltä ja parin viikon takaa.

Varmasti tärkein tekijä au pairina olemisesta nauttimisessa on paikka, jossa asuu, eli lyhyesti sanottuna ympäristö. Isäntäperheeni on pääosin todella sopiva minulle. Perhettä Au Pair Worldista etsiessäni pääkriteereitäni olivat lasten iät ja no, autottomuus, koska minulla ei ole ajokorttia. Kovin pieniä lapsia tai vauvoja en olisi halunnut perheessä olevan, koska senikäisten hoitamisesta minulla ei ole kokemusta. Profiileja lukiessa yritin myös etsiä mukavalta kuulostavia perheitä, jotka haluaisivat au pairin osaksi perhettä, ei vain työvoimaksi.

Nuo kriteerit täyttyvät tässä perheessä hyvin. Kymmenenvuotias poika ja minä tullaan juttuun, minun ei tarvitse ajaa ja jatkuvasti enemmän ja enemmän tunnen olevani osa tätä porukkaa. Alussakaan mitään ongelmia ei ollut, kuten teksteistä on varmasti huomannut, mutta ajan kanssa oleminen näin yleensä on muuttunut aina vain luontevammaksi.

Myönnän, tuo perheen isä välillä ottaa aivoon. Huhheijaa. Meidänkin välit on silti siis hyvät, jutellaan normaalisti, vitsaillaan ja niin ees päin. En tästä sen kummemmin tänne välitä avautua, mutta sanotaanko, että ollaan eri planeetoilta. Perheen äiti taas on todella mukava!

Välillä harmittaa, kun tämä perhe on niin epäaktiivinen, mutta toisaalta minulla on vapaus tehdä, mitä haluan. Esimerkiksi jos vaikka perhe olisi lähdössä käymään jossain, enkä haluaisi lähteä mukaan, en välttämättä viitsisi kieltäytyä. Nyt yhteiset reissut ovat rajoittuneet kahteen ostoskeskusreissuun ja yhteen pullasorsien luona vierailuun. Joskus käyn perheen äidin kanssa kaupassa, mutta usein en lähde mukaan, koska viidensadan metrin matka kuljetaan autolla. Eh.

Pääosin ympäristö muodustuu siis perheestä, mutta tietysti myös elämällä talon ulkopuolella on väliä. Vaikka minä pidänkin Lontoota todella vaikuttavana paikkana, en usko, että viihtyisin siellä läheskään yhtä hyvin kuin täällä näin esimerkiksi. Se ihmismassa vain on niin ahdistavaa ainakin, jos sitä pitää kestää kellon ympäri. Ajatuskin kammottaa.

Asuinpaikkani on sopiva välimuoto maaseudusta ja kaupungista. Suomen kriteereillä tämä varmaan olisi kaupunki; täällä käytetään nimitystä town, ei city. Minulla on mahdollisuus käydä juoksemassa turvallisesti (olen löytänyt kivoja, vähemmän pakokaasuttelijoita sisältäviä reittejä), kirjasto ja kaupat ovat kävelymatkan päässä, eikä tuolla kierrellessä useinkaan tarvitse olla huolissaan taskuvarkaista, kun ketään ei ole minusta muutaman metrin säteellä.

Tämä ei siis ole mikään miniminipaikka, vaan kyllä tuolla on elokuvateatteri, kuten olen selittänyt, kuntosaleja ja kaikenlaisia muita palveluita (kävin tänään kampaajalla :D). Tämän tyyppiseen/kokoiseen paikkaan haluaisin sitten isona muuttaa. Luulisin.

Tämä kuva on kyllä jo vanha, haha, kahden kuukauden takaa. Paita ensimmäinen UK-vaateostokseni.

Tähän talon ulkopuoliseen elämään tietysti kuuluu myös muut ihmiset, joita tapaa. Monet au pairit saa varmasti hyviä kavereita lajitovereistaan, mutta itse en ole samanhenkisiä ihmisiä tästä kaupungista löytänyt. Ihan mukavaahan se on käydä kahvilassa istumassa muiden kanssa, mutta siinä se. Pubissa kävin silloin kerran ja todellisuudessa se oli aika tylsää. Saattaisin käydä kokeilemassa uusiksi, jos asuisin aivan lähellä juottoloita, koska ei kiinnosta laittaa rahoja busseihin tai takseihin yömyöhään. Puhumattakaan niistä juomista.

Siellä vapaaehtoisvoimin pyöritettävässä kaupassa käyn edelleen kahdesti viikossa, ja sinne on kyllä aina vain mukavampi mennä puuhailemaan. Pari uutta vaatetta ja muuta sälää olen sieltä ostanut, koska hinnat ei päätä huimaa ja laatu on lahjoituksesta riippuen oikein hyvää. Minä vielä vaatteita lajitellessa hinnoitellessa pääsen usein ensimmäisenä penkomaan uusia lahjoituksia, hähää!

Sitten päästäänkin tähän viihtymisyhtälön toiseen tärkeään osaan: au pairiin. Ei ole olemassa sellaista paikkaa, jossa jokainen au pair haluaisi olla, eikä sellaista au pairia, joka viihtyisi jokaikisessä ympäristössä. Tangoon tarvitaan kaksi ja silleen. Jonkun mielestä minun elämäni täällä voisi olla aivan jumalattoman tylsää ajantuhlausta. Vähän aikaa sitten eräs tuntemani au pair päätti lähteä kotiin muutamaa kuukautta aiemmin mukavasta perheestä huolimatta, koska koki, ettei täällä ole mitään nähtävää tai koettavaa. Vapaa-aikaa oli liikaa, tekemistä liian vähän. Minusta tämä on I-H-A-N-A-A aikaa.

Olen

...oppinut paljon itsestäni.
...kehittynyt ihmisenä.
...tehnyt uusia ennätyksiä.
...saanut CV:hen täytettä.
...ollut rohkea.
...saanut rohkeutta.
...oppinut kieltä ja kulttuuria.
...tienannut ja tuhlannut.
...nauttinut arjesta.

En tänne kuitenkaan missään nimessä jäisi ikuisesti. Kuusi kuukautta on kyllä lähellä maksimia. Suomi on minun maani. Senkin olen täällä oppinut. Ja sen, että mikään ei voita omaa perhettä, omia ystäviä ja omaa kotia. Ikävä on, mutta en anna sen ottaa liiaksi valtaa. Nykyaikana on kuitenkin todella helppo pitää yhteyttä kotipuoleen. Sen takia ei tarvitse pelätä, että minut unohdettaisiin tai jotain muuta tyhmää.

Tämän ikävänkin osaan kääntää positiiviseksi ainakin jossain määrin. Se tunne, kun viimein näen taas kaikki... Se järjetön, päätön, mieletön ilo on varmasti kaiken kaipauksen arvoista!

Uudet hiukset (no, latvat) + paita New Lookista, Cambridgestä :3

Kaiken kaikkiaan olen todella tyytyväinen siihen, että lähdin. Taipaleen alussa hehkutin tämän olevan elämäni paras päätös. Silloin se kyllä oli aika pitkälle alkuinnostusta - ruotsalainen au pair -kamuni sanoi joku aika sitten, että pahin koti-ikävä ja tympääntyminen on kuuleman mukaan siinä toisen kuukauden kohdalla, ja ehkä sen noista minun postausmääristäkin huomaa. Nyt kun asioihin on tullut lisää perspektiiviä, niin olen kyllä edelleen sen parhaan päätöksen kannalla.

...katsellaan uusiksi taas lähdön lähestyessä :D

Ostin eilen synttärilahjakortilla kirjan. Yläkulmassa ajanvarauslärpäke kampaamoon.

Todellisuus siis varmasti tulee eroamaan paljon odotuksista. Minä aluksi esimerkiksi kuvittelin, että matkailisin ympäri Iso-Britanniaa paljon, mutta jotenkin lähteminen tuntuu vaivalloiselta. Lentäen kyllä pääsisi aika helposti ympäriinsä, kun kenttä on aika lähellä, mutta sitten sieltä määränpään lentokentältä pitäisi siirtyä kohti keskustaa, josta pitäisi hakeutua majapaikkaan, josta katsomaan kaikki suurimmat nähtävyydet ja niin edelleen. Juna taas on täällä yllättävän kallis kulkuväline. Ja se matkaseura... Tämä lähtemättömyys ei kyllä tällä hetkellä minua haittaa, koska, kuten jo monesti olen todennut, arki maistuu todella hyvin! Myöhemmin saattaa tietenkin harmittaa, etten käynyt kiertelemässä enempää, kuka tietää. Nyt on kuitenkin hyvä näin.

Tavallaan voisi väittää, että viihtyminen on au pairin asenteesta kiinni. Jos kuitenkin jollakulla on kamala olo aupparina, niin minusta sitä ei tarvitse sietää hampaat irvessä. Enemmän esimerkiksi yksikseen viihtyminen on luonne- kuin asennekysymys. Ei minun tarvitse ponnistella, että tuntisin oloni täällä hyväksi. Päinvastoin. Joskus auringon paisteessa kulkiessa yritän pidätellä naamaa pakolla peruslukemilla, ettei minua pidettäisi pöljänä virnuilijana. Viimeisimmän juoksulenkin jälkeisissä endorfiinihöyryissä hyräilin ja viheltelin Nalle Puhin tunnaria ja nauroin ääneen. Kuuletteko jo piipaa-auton sireenit?

Tuokin kuulostaa ylikohteliaalta. Britit.

Anyway, anyway, jos siellä on joku, joka miettii au pairiksi lähtemistä, niin minä kyllä suosittelen! On kuitenkin tärkeää, että mietit hyvin tarkkaan, mitä isäntäperheeltä ja elämältä ulkomailla haluat, ja käytät aikaa ja vaivaa Sen Oikean perheen löytämiseen.

Kyselkää vaan, jos joku asia jäi mietityttämään tai haluatte tietää jotain hurjat kolme kuukautta aupparoineelta alan ammattilaiselta eheh,

Iitu