Hajottaako?

Heippa taas! Viime viikko meni. Siis se vain meni. Arjesta ei muista enää paljon mitään; pää tuntuu jotenkin höttöiseltä tänään. Viikonloppuna oli kuitenkin jotain mukavaa ja unohtumatonta tiedossa! Siitä voitte oikeastaan paremmin lukea (ja nähdä kuvia!) ---> täältä <---

Kuten joku ehkä kommenteista huomasi, toinen suomalainen au pair -bloggaaja otti minuun yhteyttä ja halusi tavata. Hän asuu Cambridgessä, jonne olinkin jo sopivasti suunnitellut viikonloppureissua. Perjantailtana ennen nukkumaanmenoa sain hänen numeronsa, mutta emme silloin vielä ehtineet sopia mitään lauantaista. Aamulla heräsin poikkeuksellisesti aikaisin ilman herätyskelloa, ja vähän jälkeen yhdeksän olin jo junassa istumassa. Laitoin viestiä kanssasisarelleni ja sovittiin, että tavataan keskustassa. Käytännössä ei siis tiedetty toisistamme mitään, mitä nyt joitain juttuja blogitekstien perusteella.

Kuinka hyvin on mahdollista synkata ensitapaamisella? Miettikää siis kaikista paras mahdollinen tilanne. Se meillä oikeastaan oli. Vau.

Oli taas todella, todella mukavaa päästä puhumaan suomea ihan näin livenä ja vielä samanhenkisen ihmisen kanssa. Hihii. Sai taas tähän au pair -hommaan uutta puhtia, kun arjen haittapuolistakin pääsi avautumaan kunnolla. Tänne ikävistä tilanteista harvoin kirjoitan, mutta kyllä niitä huonojakin päiviä tietysti on. Tai on alkanut olla.

Tuo minun ihana alikki kysyikin tässä vähän aikaa sitten, että hajottaako minulla, kun hänelle purin tuntojani. Ja ilmeisesti minulla sitten vähän jo hajottaa. Olla täällä kaukana. Outojen ihmisten kodissa. Ilman munkkeja ja simaa. Yää.

Eilen sitten kävin vähän taas käveleskelemässä lähialueilla kamera kaulassa ja musiikit korvilla. Aurinkokin pilkisteli pilvien takaa ajoittain.

Ei ehkä mitenkään yllättävää, mutta olo parani. Mieli kirkastui, jos niin voi sanoa. Elämä tuntui taas ihanalta.

Viime päivinä kun on tuntunut siltä, kuin olisin painekattilassa. Vaikka aluksi olikin sellainen olo, että minut otettiin täällä heti osaksi perhettä, se tunne on alkanut hälvenemään. On kieltämättä ylimääräinen olo.

Asiat kuitenkin sinällään sujuu tosi hyvin, että en tästä haluaisi isäntäperheelleni avautua. Nyt myös huomaa sen, että miksi au pairin osa on todellakin aika monimutkainen - tavallaan olet osa perhettä, mutta saat siitä (huolimatta) palkkaa. Jos valittaa, niin mitä käy? Raha tuntuu aina vaikeuttavan asioita.

Haluan kuitenkin olla täällä sinne heinäkuun loppupuolelle asti, joten yhtään riitatilannetta tai mitään muutakaan konfliktia en tahdo aiheuttaa. Arki täällä on edelleenkiin kivaa, mutta lähinnä silloin, kun saan olla yksin "kotona". En jotenkin tiedä, että miten päin minun pitäisi olla isäntäperheeni läsnäollessa - poikaa lukuunottamatta.

Kun pääsen ulos, mieli virkistyy. Ehkä siksi lenkkeilykin on tuntunut viime viikkoina aivan mahtavalta. Ikävä kyllä nuo uudet juoksukengät ei edelleenkään tunnu sopivan minun koiville. Ketuttaa, kun en pysty ne jalassa juoksemaan edes kolmea kilometriä. Seuraavaksi ajattelin kokeilla, josko nuo vanhat kengät vielä toimisivat niin kuin aiemmin, koska kaipaan sellaista pitkää hikilenkkiä. Samalla voisin silloin tällöin juosta noilla uusilla, jos jalat vaikka tottuisivat niihin vähitellen paremmin. Ärgh.

Jos nyt tähän väliin kertoisin jotain positiivista. Tuo ylläoleva pinkki talo on aivan UPEA! Jotenkin se vain kutkuttelee minun aisteja ja ajatuksia tosi jännästi. En osaa selittää sitä, mutta tuon maiseman katsominen, varsinkin juuri tuolla paikalla seisominen ja omin silmin näkeminen, tuo minulle puhdasta iloa. Tällaisten maisemien keskellä eläminen on kyllä kieltämättä aika hieno juttu. Harmi vain tuo roskalava tuossa edessä..

Että sellaista tunteiden vuoristorataa tällä kertaa :D Ensi viikonloppuna saatan mennä jälleen Cambridgeen tai sitten saan vieraan tänne, joten sitä ja Iron Man kolmosta innolla odotellessa!

Iitu