"Do you have anything to do?"

Heippa taas täältä brittiläisen lähiöelämän autuudesta! Arki sujuu oikein mallikkaasti: aurinko paistaa, taivas on sininen ja lämpöä lähemmäs kymmenen astetta. Siis mitä?! Tämäkö on normaali tammikuu täällä?

Täytyy myöntää, että monet pakkaamani vaatteet ovat turhan lämpimiä. Villakangastakki. Ei. Vuorelliset maiharit. Ei. Villasukat. Ei! Onhan niistä kaikista ollut aluksi hyötyä, kun pakkastakin oli jonkun verran, ja varsinkin yöt kylmiä. Ongelma vain on se, ettei mukana ole hirveästi kesäisiä vaatteita. Ajattelin, että ehtisin asettua tänne rauhassa ja siinä parin kuukauden, tai siis talven aikana ehtisin hankkia niitä vaatteita.

Suurin ongelma tämä on ollut lenkkeillessä. Ainoat lenkkihousuni ovat tosi lämpimät kollarit, ja takki on myös lämmin, sellainen vedenpitävä. Mutta kun eihän täällä edes sada! Huomenna ajattelin suunnata tuonne keskustan kaupoille ja ostaa jotain, mikä tekisi juoksemisesta hieman vähemmän... helvetillistä.

Ja niin, yksi probleema vaatteiden kanssa ilmaantui tässä eilen. Pesukone sanoi kaput juuri silloin, kun aioin pestä suurimman osan mustista vaatteistani. NOOOOOOO! Tällä hetkellä olenkin pukeutunut violetin ja punaisen eri sävyihin päästä varpaisiin. Onneksi korjaaja tulee tänään käymään, mutta eihän sitä koskaan tiedä, pitääkö jotain varaosia odotella...

Ongelmista iloisiin asioihin! Aloitan varmaan salilla käymisen pian! Olen ajatellut sitä jo ennen, kuin tulin tänne ja tietenkin googlaillut kaikki mahdolliset paikat, hinnat ja muut. En ole kuitenkaan hoppuillut asian kanssa, koska arkeen olen rauhassa totutellut ja esimerkiksi juuri niitä vaatteita pitäisi hankkia. Eilen kuitenkin host-isä ja -äiti ilmaisivat huolensa siitä, että minulla ei ole mitään tekemistä täällä, ja siinä sitten pyörähdettiin mutka läheisellä salilla tiloja vilkaisemassa.

Mutta HA! Minullahan on paljon kivaa ja ihanaa tekemistä: lukemista, käveleskelyä, valokuvaamista, lenkkeilyä, Doctor Who'n katsomista, pelaamista, kaupungin tutkimista, päivä-/ matkakirjan värkkäilyä ynnä muuta mukavaa. Minulla ei ole yhtään mitään valitettavaa, vaan viihdyn paremmin kuin koskaan olisin edes osannut kuvitella. Isäntäperheen vain tuntuu olevan hankalaa uskoa sitä, miten mukavaa minulla oikeasti on. Vain se ystävä tästä läheltä puuttuu.

Kuulun kyllä alueen au paireiden Facebook-ryhmään, mutta en ole juurikaan yrittänyt tutustua keneenkään. Sunnuntaille minulla oli kaksi lippua Les Misérablesin, koska host-vanhemmat eivät päässeetkään lähtemään. Kysyin ryhmässä jo hyvissä ajoin, että haluaisiko joku ilmaisen lipun, mutta kellään ei kai kiinnostanut. Plääh. No, se olikin sitten ensimmäinen kerta elokuvissa yksin. Mikäs siinä parhailla paikoilla istuessa. Leffasta en kyllä hirveästi tykännyt.

Korjasin tympeän leffakokemuksen hyvällä tiistaina: kävin katsomassa Hobitin jo kolmannen kerran! :D Oli kiva mutustella jotain aina, kun leffassa syöpöteltiin. Tiistaisin paikallisessa leffateatterissa on superhinnat, eli siis kaikki on halpaa. Maksoin tuosta takuuvarmasta elämyksestä muistaakseni 3,25 puntaa, eli alle 4 euroa. Kun vielä tein kotona valmiiksi eväät, ei poppareihin tai muihinkaan mennyt rahaa. Täällä ainakin elokuvaa katsoessa syödään ihan kunnolla: teatterilla myydään hampurilaisia, nakkisämpylöitä ja muita vastaavia.

Kun sanoin, että menen katsomaan Hobitin, perheen poika kysyi, kenen kanssa olen menossa. Kerroin, että ihan vaan itsekseni menen, johon hän totesi, että jos koulua ei olisi, hän lähtisi minulle seuraksi :) Ja eilen puolestaan kävin hänen kanssaan tällaisen keskustelun (suomennos by me):

Poika: Olet kummallinen.
Minä: Okei. Minusta on ihan mukavaa olla kummallinen.
Poika: Hehe, sinä olet kummallinen!
Minä: Muista sitten, että ei ole kohteliasta sanoa muita oudoiksi, koska joku saattaa loukkaantua siitä. Minulla ei kyllä haittaa.
Poika: Joo, minä sanonkin noin vain minun kavereille.

Eli joo, on minulla sittenkin täällä kaveri :D

Ps. Jos haluatte, että kirjoitan tai otan kuvia jostain tietystä aiheesta/asiasta, niin ehdotukset otetaan vastaan! :)

Iitu sydän Lontoo

Eilen näin Lontoon ensimmäisen kerran omin silmin. On se vaan suurensuuri kaupunki. Pelko valtavasti ihmismassoista ja taskuvarkaista osoittautui turhaksi - kuulemma huonot säät saavat ihmiset pysymään kodeissaan. Huono sää oli tässä tapauksessa auringonpaistetta, pientä tuulta ja muutamia plusasteita. Minä tykkäsin.

Ja joo, näin Big Benin. Ja näin vaikka mitä muita mielettömän kauniita rakennuksia. Se upeiden rakennusten määrä on käsittämätön. Ensi kerralla otan kameran mukaan! Lontoo ja sinne/siellä kulkeminen on kuitenkin nyt tuttua, eli ensi kerralla minulla ei mene energiaa uusien tilanteiden stressaamiseen, jolloin voin keskittää huomioni kuvaamiseen ja kameraan. Varkaat varmasti huomaavat epävarman turistiraukan, joka on ihan eksyksissä. Eli nyt ette saa lainkaan kuvia, höpinöitä vain.

Aamulla lähdin matkaan yksin. Viikonloppuisin junia ja ratayhteyksiä korjaillaan usein, joten aloitin matkani lyhyellä, kymmenen minuutin junamatkalla ja jatkoin sitten bussilla. Matkaan meni aikaa alle puolitoista tuntia.

Bussissa kohtasin ensimmäisen epäkohteliaan britin. Viereeni istunut minkkiturkkimummo ei vastannut mitään (mulkaisua lukuunottamatta) minun pirteään tervehdykseeni. Ei sitten. Host-äiti sanoi, että mitä lähemmäs pääkaupunkiseutua menee, sitä epäluuloisemmiksi ihmiset muuttuvat. Ja joo, kyllähän sen ymmärtää, mutta ehkä sitä voisi edes tervehtiä tai kysyä, että onko paikka vapaa?

Poikkeus vahvistaa säännön - edelleen lähes jokainen pieni kohtaaminen tuntuu mukavan ystävälliseltä. Linja-autosta poistuttaessa joku mukava nuori päästi minut puikkelehtimaan ennen häntä, vaikka en mitenkään edes yrittänyt tunkea tai olla lähtemässä. Ja kun eilen maksoin HMV-liikkeen (Suomenkin uutisissa ehkä on mainittu ketjun myynnin rajusta vähenemisestä) kassalla, komea miesmyyjä osoitti minua sormella, iski silmää ja toivotti hyvää päivänjatkoa.

Päivän tärkein ja jännittävin kohtaaminen oli kuitenkin tällä saarella ensimmäisen kaverini kanssa. Netissä tutustuin ruotsalaiseen au pairiin, joka on aloittanut vain muutamaa päivää ennen minua au pairina, ja nyt kasvotusten tavattiin monien viestien jälkeen. Juttua ja naurua riitti koko ajan! Hän on aivan hämmästyttävän samanlainen kuin minä. Hänellä on vain veljiä, hän on samanikäinen, hänellä ei kiinnosta hankkia ajokorttia, hän tykkää samoista tv-sarjoista ja elokuvista, hänellä ei kiinnosta pyöriä yökerhoissa. Lähes jokainen asia, joka toisesta tulee ilmi, pätee myös toiseen.

Mitään spesiaalia emme Lontoossa tehneet tai käyneet katsomassa. Lähinnä vain käveleskelimme ympäriinsä, ja jos toinen halusi vilkaista jotain kauppaa tai rakennusta, käväisimme siellä. Meillä ei ollut lainkaan karttaa mukana, mikä minua kyllä hirvitti aluksi :D Tutkimme vain karttoja metropysäkkien lähimailla, ja päätimme suunnan silloin. Nyt jälkeen päin selvitellessäni reittiämme kaupungissa Google Mapsin avulla samalla kipeitä jalkoja ihmetellen, huomaan, että kävelimme päivän aikana ainakin 10 kilometriä. Vou.

JA SIELLÄ ON VAIKKA MITÄ NÄHTÄVÄÄ! Tällainen pieni pintaraapaisu jätti suuren nälän nähdä lisää kaikkea. Leijonakuningas-musikaali, Sherlock Holmes -museo, Madame Tussaudin vahamuseo, Lontoon eläintarha, Suomen merimieskirkko (ruisleipää!) ja vaikka mitä muuta. Kaverini kanssa käväisimme yhdessä BBC:n rakennuksista, ja sieltä nappasimme parit esitteet mukaan. Voisimme esimerkiksi varata ilmaiset paikat johonkin BBC:n ohjelmaan studioyleisöksi! AAAAA, kuulostaa niin jännältä! Lontoo, I'll be back!

Kotimatkalla pimeässä bussissa au pair -aikani alusta tutut vahvat onnen fiilikset tulivat taas voimakkaana takaisin. Sisällä rinnassa pulppuaa outo ilon ja kaihon sekoitus, joka alkaa itkettää. Se tunne on oikeastaan sanoinkuvaamaton.

Olen täysin samaa mieltä Martin Freemanin kanssa.
Iitu

Tavoitteen poikanen

Hieman venähtäneen viikonlopun jälkeen arki talossa jatkuu jälleen. Ehkä Suomenkin uutisissa on kerrottu Britanniaa vaivaavista lumisateista ja pakkasista, jotka sulkivat myös host-perheeni lasten koulut maanantaina. Eilinen siis pyhitettiin mäenlaskulle, sohvan edessä istumiselle sekä pyykinpesulle ja silittämiselle. Tänään sain jälleen saattaa pojan kouluun - olimme riittävän ajoissa, ihme kyllä.

Tämän aamun lumitilanne ja upea talo.

Kuten olen aiemmin maininnutkin, minulla on tapana käveleskellä ympäriinsä kamerani kanssa sillä välin, kun poika on koulussa. Yleensä valitsen kartasta lenkilleni reitin, jota pyrin suunnilleen kulkemaan. Listaan katu kadulta reittini pienelle lapulle, ja painun pihalle ilman isoa karttaani. Tällä tavalla lähialueet ja kaupungin keskusta ovat tulleet jo melko tutuiksi. Ja sitten sain idean: Mitä jos kävelisin jokaikisen kadun päästä päähän?

Karttani takapuolelle on listattuna alueen kaikki kadut aakkosjärjestyksessä. Niitä on 501. Olen laskujeni mukaan kävellyt 50 katua ainakin lähes päästä päähän (kaikkia pikkukatuja ei viitsi nurkka nurkalta nuuskia, ettei vaikuta epäilyttävältä :D), joten 10% on jo takana. Jos samalla vauhdilla jatkan, pystyn leikiten käymään läpi kaikki kadut au pair -aikanani. Osa niistä kuitenkin on aika pitkän matkan päässä täältä. Ehkä kesän lähestyessä pääsen pyöräilemään kauimmille alueille, mutta havaintojeni mukaan pyöräteitä on todella vähän, ja ajatus väärällä puolella ajavien autojen seassa polkemisesta pelottaa vielä. Etäisyydet eivät kuitenkaan ole mitenkään mahdottomia.

Yksi pieni mutka matkassa on myös suljetut kadut. Tämänpäiväisellä kävelyretkelläni näin esimerkiksi aika pramean talon, joka oli kokonaan aidattu katua myöten. Tavoitteena on nyt ainakin alustavasti tutkia 4/5 kaduista, koska murtosyytteet tai vastaavat eivät innosta.

Mitä ideaa projektissani on? Pääsyy on tietenkin se, että minä nautin siitä. Tutkiminen, kivojen yksityiskohtien etsiminen sekä niistä ilon ja inspiraation löytäminen ovat minulle merkittäviä asioita. Mieli virkistyy ja olo piristyy, kun löytää jotain, mikä saa aistit heräilemään.

Ihmepuu. Se oli täynnä tuollaisia... juttuja.

Kaiken muun hyvän lisäksi minä voin nyt kuvata näitä löytöjä, ja edes yrittää tallettaa sen kauneuden, minkä näen. Koko ajan myös kehityn kuvaajana, mikä on iso plussa löytöretkeilylle - kyseessä kun on ensimmäinen järkkärini.

Nuo erilaiset värit! Nuo erilaiset muodot! Jos koskaan puutarhan kanssa piperrän, haluan tuollaisen.

Tuonne brittikansan pariin jalkautuessa oppii myös, miten arkipäivän asiat toimivat täällä. Miten kusti polkee? Kummalla puolella tietä pitäisi kävellä? Antavatko autoilijat tietä kävelijöille? Kuinka paljon vaatetta pakkasilla laitetaan? Onko täällä amisautoja? (Btw, on, ja niiden kuskeja kutsutaan nimellä boy racer)

Näitä jalankulkuvalonappuloita olen nähnyt aika monia erilaisia.

Tämänkin arkipäiväisen esineen tarkasteleminen sai pohtimaan uutta asiaa; mikä ihme tuon laatikon nimi edes on suomeksi? Ainakin googlaamalla jalankulkuvalo löysin hakemani "ihmisten liikennevalot". Jalankulkuvalo? Oikeasti? Kai tuo sitten on jalankulkuvalolaatikko.

Niin kauniita värejä.

Ehkä tämän tekstin perusteella ymmärtää, miksi minusta on ihanaa aupparoida. Ratkaisu: Iitua on helppo viihdyttää, koska se iloitsee mielettömän pienistäkin asioista. Vaikka monen au pairin unelma onkin Lontoon keskusta, minä varmaan ahdistuisin jatkuvasta ihmisvilinästä, siinä missä joku muu ahdistuisi tämän alueen rauhallisuudesta. Tämän illan rauhallinen suunnitelma onkin katsella Doctor Whota samalla kynsiä laittaen. Vielä jos yhtälöön lisäisi teetä ja pari palaa suklaata, voisin todeta olevani taivaassa.

Katujen tutkiminen jatkukoon huomenna :)
Iitu

Normiviikko

Nyt on jo ensimmäinen kokonainen viikko takana! Oli jo oikeastaan keskiviikkona, joten tämän au pairin arjesta kiinnostuneille tässä olisi normaalin arkipäiväni aikataulu:

07:00 -> 8:40
Herätys. Hyppään sängystä suoraan ylös, torkuttaminen vain harmittaisi, ja käyn herättämässä perheen pojan. Laitan ensin meille aamupalat ja syödään ne aina olkkarissa lastenohjelmia katsellen. iCarly on minun lemppari :D Animoitu Mr. Bean on myös ihan hauska edelleen. Kun ruoka on syöty, vaihdetaan vaatteet: poika laittaa kouluasun, minä arki- tai lenkkivaatteet. Nyt osaan solmia solmion, joten sen teen pojan puolesta. Sitten pakkaan eväät ja laitan ne pojan koulureppuun.

Pidän huolen siitä, että poika pesee hampaansa ja harjaa hiuksensa, ja jos aikaa jää, ruokimme kanin. Usein sitä aikaa ei jää melkein kahden tunnin valmistautumisajasta huolimatta, koska poika on melko hidas aamutoimissaan. Minulla on aina mennyt kouluaamuina valmistautumiseen n. 45 minuuttia, mutta jos riittävästi saa nukuttua (poika menee nukkumaan yhdeksän maissa), niin mikäs siinä TV:n ääressä herätessä. Lyhyelle koulumatkalle lähdetään yhdessä ja minä saan usein kunnian kantaa pojan repun.

Pojan koulun vieressä, kuten lähes kaikkialla lähiöissä, on näitä kylttejä.

9:00 -> 15:10
Omaa aikaa. Ainakin suunnilleen, siis. Pojan ollessa koulussa yleensä siivoilen, jos siivottavaa on, ja ruokin Thumperin, ellei sitä ehditty ruokkia. Joka aamu hoidan tiskit joko koneeseen tai pesen käsin, pyyhin keittiön tasot ja muutenkin siistin sen. Kerran viikossa on pölyjen pyyhkimistä ja imurointia, joten nekin hoidan tähän aikaan, varsinkin jos olen yksin. Minusta siivoaminen on tympeää, jos joku katsoo. Yksin on hauskaa kuunnella musiikkia, lauleskella jotain suomeksi ja muutenkin heilua, miten mielii.

Pojan (ja isän) rummut!

Kun kaikki tähdellinen on pois alta, voin tehdä, mitä haluan. Yleensä lähden kävelemään ympäriinsä kameran kanssa, soittelen pojan rumpuja, istun koneella (kuten nyt), luen kirjaa, menen keskustaan tai juoksen - ihan mitä vaan. Perheen aiempi au pair kävi kolmesti viikossa kielikurssilla, mutta minulle se olisi todennäköisesti vain rahanmenoa. Kielen ymmärtämisessä ei ole ongelmia.

Löytö viimeisimmältä seikkailulta: kadunpätkällinen tardiksensinisiä ovia!

15:30 -> loppuilta
Haen pojan kotiin. Ensiksi vähän aikaa rentoutumista koulun jälkeen, sitten läksyt, sitten pelataan! Tai no, poika pelaa, minä yleensä luen jotain tai istun koneella olkkarissa. Jos vanhemmat tai heistä toinen on kotona, saatan mennä tässä vaiheessa juoksemaan tai muuten vain pihalle. Tänään on hieman spesiaalimpi päivä, koska perheen pojalla on judoharkat ja lähden mukaan katsomaan niitä.

Päivällinen syödään yhdessä, ja vanhemmat huolehtivat sen valmistamisesta. Joskus auttelen ruoanlaitossa, mutta en aina. Yleensä katan pöydän ja myöhemmin korjaan sen äidin kanssa samalla tiskikonetta tyhjentäen tai täyttäen. Ruoka syödään lähes aina pöydän ääressä, mutta toisinaan, esimerkiksi viime viikon pizzaperjantaina (tänään on on Take Away Chinese -perjantai!), söimme olkkarissa katsoen rentouttavaa "roskaviihdettä" (suora lainaus perheen äidiltä).

Normaalisti en juurikaan katso televisiota, mutta täällä elämä pyörii aika pitkälle olohuoneen ja television ympärillä, joten jotain tulee katseltua, kun olkkarissa vietän aikaa perheen kanssa. Tänään tulee minun oma lemppariohjelma näistä tähän asti näkemistäni, John Bishop's Only Joking. Monet ohjelman vitsit menee yli hilseen, mutta juontajan, eli Bishopin, aksentti on niin ihana, että ihan pakko jo sen takia on katsoa. Tai kuunnella. Hän on kotoisin Liverpoolista ja sen alueen aksenttia kutsutaan nimellä Scouse. Tykkään.

Arkena poika menisi nukkumaan yhdeksältä, mutta viikonloppuna on lupa valvoa myöhään ja nukkua pitkään. Minä valvon joskus arkena liian myöhään, joskus en vain saa unta. Nyt nukahtaminen onnistuu helpohkosti, koska alun hyperinnostus on sentään vähän laimentunut tai tasaantunut. Täytyy myöntää, että minusta on kuitenkin edelleen aivan mielettömän mukavaa olla täällä :D Jos tahti jatkuu tulevina viikkoina samanlaisena, auppariksi lähteminen on varmasti paras ja rohkein päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Aivan mahtava tapa tutustua paikalliseen kultturiin ja muuhun elämään. Suosittelen.

Thank you, darling!

Host-perhe on edelleen todella mukava, enkä vietä melkein lainkaan aikaa huoneeseeni lukittautuneena. Nyt on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun olen yksin kotona: Lapset ovat koulussa, äiti töissä ja isä hoitamassa asioita kaupungilla. Heräsin seitsemältä, herätin pojan, laitoin meille molemmille aamupalaa, pakkasin pojalle eväät, opettelin tekemään solmiosolmun koulupukua varten ja saatoin pojan kouluun yhdeksäksi. Tai yritin saattaa yhdeksäksi. Poika unohti ottaa saappaansa mukaan ulkoleikkejä varten: tänä aamuna satoi lunta toisen kerran tänä talvena. Kun viimein pääsimme koululle kymmenisen minuttia myöhässä, minun piti käydä kuittaamassa myöhästyminen koulurakennuksen eteisessä, jotta poika pääsisi kouluun.

Luultavasti todella harva alakoululainen kävelee yksin kouluun tai takaisin kotiin - en ainakaan ole koskaan nähnyt lasta kävelemässä yksin täälläpäin. Aina vähän ennen viimeisen tunnin päättymistä koulun piha täyttyy vanhemmista, isovanhemmista, nuoremmista sisaruksista ja ainakin yhdestä au pairista. Alakoulun rehtori tulee myös joka aamu ja iltapäivä pihalle tervehtimään tulijoita ja lähtijöitä. Hän on todella sympaattisen oloinen, arvokkaasti vanhentunut mies.

Lähdin koululta suoraan pienelle juoksulenkille. Pieni se oli lähinnä siksi, että ei vain jaksa. Saas nähdä, mitä 10 kilometrin tavoitteelle käy tässä aupparoinnin aikana. Suihkun kautta lähdin tarkastamaan lähikaupan, joka on muuten aika iso, sellainen Cittarin ja Supermarketin välimuoto. Keskustassa on vielä isompi ketjun, Sainsbury's, kauppa. Tein tällä reissulla upean löydön:

German style rye bread. Oli hyvää, maistui Realilta.

RUISLEIPÄÄÄÄ! Kauppojen leipähyllyt on täynnä paahtoleipiä ja patonkeja, ja ensimmäisen kerran, kun kävin paikallisessa ruokakaupassa, ei mistään ruisleiväntapaisestakaan ollut merkkejä. Aamupala onkin tähän asti ollut puurokulhollinen, koska mitään muuta ravitsevaa ja täyttävää ei tunnu kaapeista löytyvän.

Kaupassa oli myös todella mukavaa, kun laitoin sen, öhöm, ostosten erottimen omien ruokieni jälkeen hihnalle ja seuraavana jonossa ollut seniorinainen katsoi silmiin ja sanoi: "Thank you, darling!" Tässä lähiympäristössä heiluessa monet vanhemmat ihmiset usein myös tervehtivät, mistä ainakin minä tykkään. Ja niin, tänään joku autoilija pysähtyi kysymään minulta ajo-ohjeita. Auttaa en kyllä osannut, mutta ilmeisesti näytän joko niin A) paikalliselta tai B) mukavalta, että minulta uskaltaa kysyä neuvoa. Nice nice.

Ensimmäinen viikonloppuni täällä sujui myös hyvin. Eilen kävin isän ja pojan kanssa läheisessä koira- ja leikkipuistossa. Tapasin muunmuassa Montyn ja Sparkyn sekä heidän nimettömät omistajansa. Koiranulkoiluttajat, jälleen erityisesti heistä vanhimmat, ovat puheliasta porukkaa.

Kuulemma järvi (lake), mutta minusta tuo näytti enemmän lammelta.

Kävelymme määränpää, yksi monista vanhoista kirkoista.

Kirkon sisälle vain vilkaisimme, koska kengät olivat niin kuraiset ja mutaiset puiston jäljiltä. Ajattelin palata kirkkomaalle joskus uudestaan puhtain jaloin ja ajan kanssa, koska nyt ei sen kummemmin viitsinyt pysähtyä kuvailmaan paikkoja. Yksi pieni yksityiskohta tuli silti kuvatuksi: Hautausmaan puolella oli paljon penkkejä, joissa luki, kenen muistoksi se oli lahjoitettu. Aika käytännöllistä, eikö?

Edit: Haha, just huomasin, että kaikkien blogitekstien otsikoissa on huutomerkit! Jatkuvasti innoissaan taidan siis olla! Hyvin menee! :D

Iitu

Kuvia!

Tänään kävin käveleskelemässä kotini (kai sitä siksi voi jo sanoa) lähialueilla sen jälkeen, kun olin saattanut perheen pojan kouluun.

Kotikatu!

Britit kyllä jaksaa värkätä pihojensa ja pensaidensa kanssa. Paljonkohan aikaa vuodesta menee siihen, että puut saa pysymään laatikon mallisina? Joillakin pihoilla on kieltämättä aika komeita ilmestyksiä, mutta minun host-perheessä ei olla kiinnostuttu pihan laittamisesta. Onneksi.

Ihania nuo silmiinpistävän värikkäät ovet.

Törkeän hienoja taloja pojan koulutien varrelta.

Tämä tie vie kohti keskustaa.

Pojan kouluun saattamisen jälkeen lähdin ensimmäistä kertaa itsekseni keskustaa tutkimaan. Torstaina host-vanhemmat esittelivät kauppoja sun muuta hieman, ja vaikka ei tuo mikään valtava olekaan; itse kyllä kutsuisin tätä paikkaa kaupungiksi, mutta ainakin hosteille tämä on "vain" town. Matkaan menee kävellen varmaan noin 20 minuuttia, mutta ajankulua en ainakaan tänään huomannut, koska joka puolella on jotain ihmeteltävää. Vaikka perheelle aina sanon, että tuo ja tuo ja tuo on minusta kaunista ja ihmeellistä, niin en tiedä tajuaako kukaan täällä, että oikeasti mulla sydämestä ottaa, miten upeaa täällä on. Jännää.

Seuraavaksi saisitte nähdä upeita kuvia keskustasta, mutta yllätys yllätys, akku loppui kesken matkan. Ja yllätys yllätys, sielläkin oli kaunista ja ihanaa. Ihmeellisyyksiä ei tullut ostettua, mutta ainakin juoksupöksyt ja prepaidi on nyt hankittuna. Ja ehkä jotain monista korttikaupoista :)

Sanoin host-äidille, että haluaisin nähdä krikettiottelun, kun kerran kenttäkin on tässä lähellä. Hän vastasi yllättyneenä, että onko. Perhe on asunut täällä melkein 20 vuotta. Minusta on myös kummallista, että tänne ei tule sanomalehteä lainkaan. Tilataankohan tällä juurikaan sanomalehtiä kotiin?

Huomenna ajattelin käydä tsekkaamassa tuon kriketti-/ rugbykentän. Viikonloput ovat minulle oikeastaan vapaata, mutta varmaan samaan tapaan auttelen täällä, koska minulla ei ole senkummempaa tekemistä. Mukavampi olla osana yhteisiä hommia, kun se kuitenkin luontevalta alkaa tuntua. Viikollakaan työmäärä ei päätä huimaa, ja melkein hävettää päästä niin helpolla. Työtehtävistä selitän enemmän myöhemmin, kun jonkunlaista rutiinia on alkanut jo muodostua. Takana on kuitenkin vain kolme päivää.

Iitu

Perillä!

-->
Britannia.

Vau.

Tämä perhe.

Vau.

Yllättävää, miten äkkiä voi kotiutua. Tuntuu kyllä todella siltä, että minut on otettu lämpimästi vastaan. Ja eka päivä vasta menossa.

Saavuin Britanniaan joskus kahden maissa paikallista aikaa siis. Lentokone oli aivan täynnä ja ahdas muutenkin, mikä ei välttämättä ole mikään ihme, kun Ryanairista on kyse. Aivan sikakuuma tuli jo koneessa, ja kun tänään oli kuulemma kaunein päivä pariin viikkoon, +7 lämmintä ja aurinko porotti täysillä, niin ei sitä huppari+villakangastakki yhdistelmällä tee muuta kuin kuole. Koko tämän ensimmäisen päivän host-perhe on jaksanu vitsailla siitä, kun niillä on täällä (muka) talvi ja kylmä, ja minun pitää olla toppi päällä.

Lapset (tai no, lapsi ja teini) haettiin koulusta perheen isän kanssa ja kumpikaan ei tunnu ujoilevan ollenkaan, mistä vanhemmat kyllä varotti. Poika sanoikin, että se oli kuullu äidiltään, että minä tykkään pelata, ja siinä sitten kotimatkalla juteltiin meidän konsoleista ja peleistä. Illalla vielä pelattiin yhdessä DS:llä ja sain lainaan pojan lego-LotRin. Jee! :3

Täälläkin on jo pimeää tähän aikaan, joten kuvia paikan päältä ei ole, mutta mukavalta kahdeksan tunnin junamatkalta kotoa Tampereelle löytyy hienoja otoksia. Huomenna pääsen paremmin tutkimaan uutta kaupunkiani ja jos sää on edes puoleksi yhtä hyvä kuin tänään, niin kamerakin lähtee matkaan.

Mmm, kahdeksan tuntia noilla penkeillä...

...ja kielen opiskelua parhaimmillaan.

Okei, aloitin tuon lukemisen vasta lentokoneessa.

Näistä kuukausista tulee aivan mahtavat, jos fiilis pysyy suunnilleen yhtä hienona kuin se nyt on. Me likes.

Iitu

I AM GOING ON AN ADVENTURE!

Heipati hei vain kaikille! Eli tällainen pian 20-vuotias naisenalku lähtee Iso-Britanniaan au pairiksi noin puoleksi vuodeksi ja tähän blogiin olisi tarkoitus kirjoitella kuulumisia ja muita ajatuksia reissun ajalta. Lähinnä sukulaisten, kavereiden ja muiden tuttujen iloksi tätä ajattelin pitää, mutta aupparoinnista haaveilevien tai sitä jo harjoittavien katseltavaksi blogi tottakai myös sopii.

Oman hostperheeni löysin aupair-world.net -sivulta ja tässä muutaman kuukauden ajan ollaan pidetty yhteyttä. Kaikin puolin minulle sopivalta perheeltä vaikuttaa, ja tapaamista odottelen innolla. Lähtö tosiaan on 9. päivä, eli ihan kohta. Neljä päivää vain. Iik.

Perheessä ei (onneksi) ole ihan pieniä lapsia. Kahdesta lapsesta nuorempi on muistaakseni 9-vuotias, ja isosisko onkin sitten jo reilusti teini-ikäinen. Nyrkkeilysäkkinä tai puruleluna tuskin tarvitsee siis olla. Asuinaluetta olen tietysti katsellut jo etukäteen Google Mapsista, mutta en täällä aio julkaista sen tarkempia osoitteita tai hostperheen muita henkilökohtaisia asioita. Lontoosta muutama kymmenen mailia pohjoiseen tulen asustelemaan aika perinteisissä brittimaisemissa.

Kuvia on tiedossa varmasti aika paljon, koska tällä viikolla ostin ensimmäinen järkkärini. Mikään mestarikuvaaja en siis ole, joten kuvien laatu saattaa olla... ihan mielenkiintoinen. Postaustahtia, -aiheita tai mitään muutakaan en ole vielä suunnitellut tai ajatellut. Tämä on ensimmäinen blogini ja jälki tulee varmasti olemaan sen mukaista. Ulkoasu on vielä mitä on, joten siihen on tiedossa isoja muutoksia ajan mittaan. Aluksi ajattelin ainakin värkätä kivan bannerin.

Kaikenlaiset kommentit ovat todella tervetulleita! Sinulle, lukija, isot plussat, jos tajusit blogini äärimmäisen hauskan, itse keksimäni otsikon sanaleikin. Kirjoituksenkin otsikon tunnistamisesta papukaijamerkki! :)

Iitu