Paluu pelottavien otusten maahan

Kuten viimeksi kirjoitinkin, kävin Suomessa viikonmittaisella lomalla. Se teki todellakin hyvää! Aluksi kaikki tuntui erilaiselta kotona kuin täällä vieraissa - esimerkiksi juomalasit tuntuivat jotenkin pieniltä ja hentoisilta samoin kuin peitto ja tyynykin. Siinä viikon kuluessa totuin todella nopeasti olemaan kotona ja Suomessa. Se on jännää, miten nopeasti ihminen tai ainakin minä sopeutuu elinympäristöönsä tai yleensä muutokseen.

En ollut kertonut läheskään kaikille, että olin Suomeen tulossa. Iskän, pikkuveljen ja kommenteistaan tunnetun Haisulin sain yllättää oikein kunnolla! 8D Isovanhempienkin luokse menin käymään ilman varoituksia. Oli myös mieletön tunne nähdä alikkini kävelemässä minua kohti vihreissään, vaikka aluksi en tietenkään osannut sanoa, että onko se juuri hän :D Ikimuistoisia, ihania tapahtumia, joiden vuoksi elämä on niin upeaa. Näitä juttuja saa todellakin muistella hymyssä suin sitten vanhana!

Britanniassa oleminenkin soljuu jo normaaliin, hyvään tapaansa. Isäntäperhe otti minut mielellään takaisin menneen viikon jälkeen, perheen poika pitää minusta vieläkin ja jääkaapissa odotti minua varten ostettua ruokaa. Aamuherätykset eivät kauhistuta, vaan säännöllisyys on oikeastaan se minun juttu. Toivottavasti opiskelujen alkaessa saan pidettyä täällä hyväksi havaitun rutiinin jotenkin yllä.

Viime päivät ovat olleet todella ilontäyteisiä. Hyvä musiikki, ympäriinsä käveleskely ja maisemista nauttiminen ei mene koskaan pois muodista. Typerä hymy se vain pakolla leviää kasvoille. Ja koska sellaisista hetkistä haluan nautiskella enemmän näiden viimeisten kahden kuukauden aikana, päätin lopettaa hommani vapaaehtoiskaupassa. Huiii!

Vapaaehtoisena oleminen alkoi aikaavievän lisäksi tuntua myös osin epämiellyttävältä. Se seläntakana puhuminen, hrrr. Aamuvuorossa oli aina kivoja senioreita ja muutama todella mukava keski-ikäinen nainen, mutta iltapäivisin... No, eipä tarvitse siitä enää murehtia. Nyt ehdin käydä taas halvalla elokuvissa tiistaisin! Jee! Ensi viikolla voisinkin käydä katsomassa uuden Star Trekin kunnon eväsretkimeiningillä. On muuten jännä, että Ironman 3 oli Suomessa ensi-illassa jo ennen Britanniaa ja Amerikkaa, mutta tuo Star Trek tulee siellä teattereihin vasta kesäkuun alussa. Mikähän logiikka siinäkin on? Täällä sen esittäminen nimittäin alkoi 9.5.

Kävin tällä viikolla myös juomassa teetä ja syömässä itsetehtyjä muffinsseja sen japanilaisen naapurini luona. Oli kyllä kivaa! Sain Prinsessa Mononoke -leffan lainaan, hehehee. Sen lisäksi Miyako sanoi, että jos haluan jossain käydä hänen ja puolitoistavuotiaan poikansa kanssa, hän on mielellään kuskina. Tuo vapaaehtoiskaupan pomo vinkkasikin siinä niin sanotusti irtisanoutuessani eräästä melko lähellä sijaitsevasta paikasta, jossa on mielettömiä veistoksia ja hienot puutarhat. Saas nähdä, mihin päädynkään naapurini kanssa :D


Nyt olen myös ensimmäistä kertaa koskaan katsonut jääkiekkoa ja euroviisuja ulkomailla! Eilisen häviöt kyllä tuntuivat aika tympeiltä, mutta ainakaan ei tarvinnut velloa suomalaisten negatiivisissa fiiliksissä täällä maanpaossa :D Suomi-Latvia -ottelun näin brittiselostajalla ja se oli kyllä aivan onnetonta. Tyyppi ei edes yrittänyt ääntää monien pelaajien nimiä - esimerkiksi Korpikoski, Koskiranta ja Jalasvaara jäivät ehkä ihan ymmärrettävästä syystä ilman mainintaa.

...vaikka kieltämättä olisin halunnut kuulla edes pientä yritystä! Kuvan huonohko laatu yhdistettynä todella vähäiseen selostukseen tekivät pelistä melko tylsää katsottavaa. Onneksi Suomi-viikollani sain katsoa muutaman pelin ihan kotikotona iskän kanssa huutaen ja yhden ottelun vielä ystävienkin kanssa ryypäten.

Yksi juttu kyllä Britanniassa on, johon en haluaisi enää sopeuttamista...

Hyiiiiii! Eilen taas juuri nukkumaan mennessäni tuollainen kaamea otus juoksi oven alta huoneeseeni, ÄÄÄÄÄÄÄÄÄ. Tuo on vieläpä pienempi kuin se aiempi hirvitys. Vaikka en mitenkään mielelläni tappaisi hämiksiä, tuo päätti piiloutua lattialla sopivasti olleen lehtiläjän alle, joten vaistomaisesti hyppäsin vain päälle..... Anteeksi, hämis.

Iitu

Ps. Meri, en liiskannut tuota kaveria sillä sinun lehdellä, vaikka se kuvassa näkyykin xD

May May be great!

Hellou ja hyvää toukokuuta ja mennyttä vappua, jota täällä ei kyllä mitenkään vietetty. Yritin kyllä hienosti isäntäperheelleni selittää, miksi opiskelijat viettävät viikon pituisia ryyppäjäisiä tämän työväen juhlan kunniaksi.

En ole hajonnut! Nyt on alla taas monta todella ihanaa päivää niin isäntäperheen kanssa kuin talon ulkopuolellakin. Tässä parin päivän aikana olen ollut osana muutamia mukavia, hauskoja, järkyttäviä ja aivan kamaliakin kohtaamisia erilaisten eliöiden kanssa.

Jos aloitettaisiin vaikka ihmisistä.

Näkymä kotikadulta, kun kävelee talosta ulos ja kääntyy vasemmalle.

Keskiviikkoiltana perheen poika halusi lähteä läheiseen leikkipuistoon. Sinne on matkaa parisataa metriä, joten yksin poika ei saa olla niin... kaukana liikkeellä. Lähdin siis mukaan aivan mielelläni, ja toisin kuin yleensä, päätin ottaa kamerani mukaan. Ilta-aurinko lämmitti mukavasti ja kaikki(alla) oli taas niin kaunista.

Puistoon tuli myös pari pojan kaveria ja kaverin kaveria. Vaikka olinkin poikaa niin sanotusti vahtimassa, yritin parhaani mukaan pysyä pois tieltä ja näkymättömänä. Hauskempaahan lapsilla on leikkiä, jos au pair ei ole jatkuvasti kyttäämässä tekemisiä ja sanomisia.

Istuskelin siinä puiston penkillä ja pelasin kännykällä sudokua. Hip hip hurraa.

Puistoon tuli myös leikkimään alle kaksivuotias poika äitinsä kanssa. Koska olen nyt tottunut small talk -kulttuuriin aika kivasti, tuli juteltua äidin kanssa vähän niitä näitä. He olivat alunperin Japanista kotoisin. Sattumalta he itseasiassa asuvat tuossa aivan meidän naapurissa, kahden tai kolmen talon päässä. Äiti antoi numeronsakin, jos vaikka voisin tulla joskus päivällä teehetkien seuraksi. Hehee.

Tuosta tuli todella hyvä mieli; MINUT pyydetään rupatteluseuraksi päiväteelle! On kieltämättä hankala kuvitella mielessäni stereotyyppistä japanilaista teehetkellä stereotyyppisen brittirouvan kanssa... Kulttuurien yhteentörmäyksen voi oikein kuulla mielessään. Tänään näin esimerkiksi sain Miaykolta viestin, joka sisälsi (^o^)/ -hymiön. Se ei ehkä ihan ole näiden paikallisten kotiäitien juttu. Tai mistä sitä tietää.

Onko teistäkin tuolla hepalla jotenkin hullu ja murhanhimoinen katse? "Olet seuraava." :D

Eilen mentiinkin takaisin puistoon heti koulun jälkeen. Tällä kertaa olin varustautunut kirjalla ja eväillä. Aikaa siellä poikaa toisella silmällä ja puolikkaalla korvalla vahtiessa menikin melkein kolme tuntia. Nyt sain harrastaa small talkia muutaman lapsenvahdin, kotiäidin ja erään entisen ranskalaisen au pairin kanssa. Hän oli tässä hommassa kuulemma ages ago - nyt hänellä oli oma perhe täällä. Hänen tarkoituksensa oli myös jatkaa aupparoinnin jälkeen yliopistossa kotimaassaan, mutta hän päätyikin Iso-Britanniaan opiskelemaan. Minullehan niin ei käy, älkää hätäilkö ;D

Uudet normikenkulit, jotka istuu mulle ku valetut! Ei rakkoja! Ei kipuja!

Sitten niihin ikäviin kohtaamisiin. Eilen. Kun olin juuri menossa nukkuumaan. Näin peilistä. Aivan valtavan. Hämähäkin.

APUAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA. Jähmetyin kauhusta oikeasti moneksi minuutiksi. Siis se oli mielettömän kokoinen hirmu. Minun mielestä. Koskaan en ole luonnossa nähnyt niin suurta yksilöä. Siellä se katossa möllötti ilmeisesti myös kauhuissaan. No, veikkaan, että minä olin säikähtäneempi. En puhu hämähäkkiä.

Hain keittiöstä sellaisen pitkän keppisysteemin, jolla avataan kattoikkunat. Vakautin kepakon verhotankoa vasten. Tähtäsin kauan ja hartaasti. Ja iskin.

JA SE HÄMIS TIPAHTI! Kepakon päässä ei näkynyt mitään mömmöä, joten se oli jossain... vaanimassa minua ja ennen kaikkea elossa. Apua.

Kuitenkin taas monen minuutin panikoinnin jälkeen päätin ryhtyä toimeen. Ehkä osuin kuitenkin? Siirtelin lipastoa, pusseja, sun muita tavaroita varovasti, mutta ei sitä vain näkynyt. Eli tuskin se kuoli. Fuck. Anteeksi ruma sana.

Viimein näin sen roikkumassa lipaston takana. Voi elämä sitä hetkeä, kun huomasin sen... Sen taakse oli mahdotonta päästä iskemään mitenkään... turvallisesti. Taas monien minuuttien pohdinnan jälkeen päätin toimia.

Ja herätin host-äitini :D Tiesin kyllä, että hänkin inhoaa hämähäkkejä, mutta host-isä oli töissä. Onneksi mama sai otuksen napattua lasin sisälle ja heitettyä pihalle. Huuh.

Yö oli todella vaikea. Host-äitikin kertoi menneensä nukkumaan sydän rinnasta ulos hakaten. Ensinnäkin nukahtaminen tuntui mahdottomalta. Sitten nukahdettuani hätkähdin pahasti muka näkemiini hämähäkkeihin ja piilouduin peiton alle. Ensimmäistä kertaa oikeasti, vakavasti suunnittelin lähteväni Suomeen pysyvästi takaisin. Brittien trooppinen ilmasto ja sen lieveilmiöt on tälle pohjoisen tytölle liikaa aina ajoittain. Tänäänkin paistuin tuonne ulos farkuissa.

En edes tiennyt, että pelkään jättimäisiä hämähäkkejä näin paljon. Tänään kyllä asiat ovat taas asettuneet päässä vähän järkevimpiin mittasuhteisiin. Iitunen, ei se hämis sinua voi mitenkään vahingoittaa. Ei se edes halua vahingoittaa sinua. Nuku yösi siis rauhassa.

Sellasta. Toivottavasti kokemani kauhu oli tarinan lukemisen arvoista :D

Iitu

Nyt tällaista pientä, kuivakkaa viikkoraporttia pukkaisi. Anteeksi taas kuvien puutteesta, mutta haluan julkaista tämän tekstin jo nyt, jotta se sunnuntain puolella valmistuisi. Oikeasti vain laiskottaa.

Koulut alkoivat tiistaina, mikä tarkoitti minulle paluuta aikaisiin aamuihin (no, seitsemän aamut ei ole oikeasti niin pahoja kyllä :D). Täällä ainakin on ollut helppo pitää arkirutiinia yllä, eivätkä herätykset ole muutamaa poikkeusta lukuunottamatta olleet vaikeita. Kun torkuttaa ei voi, niin kaikki on iisiä: ylös on vain pakko nousta! Nyt kun aamutkin ovat olleet jo pitempään valoisia, herääminen on vieläkin miellyttävämpää.

Vähän mietitytti tietenkin, että miten poika ottaa kouluun paluun - lomaa oli takana maaliskuun lopulta asti. Ihme kyllä, tiistai oli yksi helpoimmista aamuista koskaan. Eräs nopeuttava tekijä on kesäajan koulupuvut. Enää pojan ei tarvitse napittaa kauluspaitaa (nyt on poolopaita käytössä), mikä tarkoittaa myös sitä, että minun ei tarvitse solmia solmiota. Jee!

Minulle siis arkihommiin paluu sujui kivuttomasti. Vapaaehtoistelemassa käyn edelleen kahdesti viikossa. Se on vieläkin aivan mukavaa puuhaa. Ainoa ongelma on tekemisen puute tiistaisin. Kaupalla on silloin niin monta työntekijää, että loppuajasta yleensä vain seisoskelen ja hengailen tai lähden aiemmin pois. Eihän se sinällään haittaa, kun kuitenkin hommaa tulee ilmaiseksi* tehtyä ja näin, mutta tunnen aina pienen piston sydämessä, kun sanon lähteväni taas aikaisin. No, jos se jotakuta haittaa, niin heiltä onnistuu kyllä selän takana asiasta jauhaminen ;)

*Oikeastaan maksan tuolla työskentelystä, koska kaikenlaisia löytöjä tulee tehtyä :D Tiistaina ostin ihanan mekon, hihii.

Hiuksille on viimekertaisen kampaamoreissun jälkeen tapahtunut hieman lisää juttuja! Pitkäaikaisena projektinani on ollut hiusten oman värin asteittainen palauttaminen tai muuten vaan vaalentaminen. Täällä kuitenkin olen heittänyt kahdesti värin päähän, kun juurikasvu ketuttaa niin kovasti. Jälki on ollut kyllä sen mukaista - en vaan saa väriä tarttumaan tuohon tyveen :D Mutta kampaamovärjäyksestä ei innostaisi maksaa... Nyt sitten tein värinpoiston (en siis vaalennusta), joka onnistui minusta ihan kivasti. Pää ei näytä enää niin pahalta, joten ehkä tällä kirjavalla hiuskuontalolla kestää sinne heinäkuuhun ja luottokampaajan (tiedät, kuka olet :D) tapaamiseen asti.


Aluksi tsekkasin tuosta läheisestä supermarketista hiusväritarjonnan ja hinnat, mutta kymppi yhdestä pakkauksesta tuntui hieman turhan kalliilta. Päätin sitten vilkaista keskustan yhdestä halpiskaupasta vertailun vuoksi hintoja, ja samaa tököttiä löytyi kuusi puntaa halvemmalla. Jee! Täällä on myös kauppa, jossa kaikki, siis ihan kaikki jutut, maksavat 99 penniä tai vähemmän. Viikonlopuksi ostin sieltä Toffifee-rasian, enkä pääse millään yli siitä, että Suomessa siitä saisi maksaa varmaan kolmesti tuon hinnan. Elämän pieniä iloja, hehe. Kauppaan jättämäni Tobleronet kyllä jäi nyt vaivaamaan... Onneksi viikonloppuja riittää vielä :D

Perjantaina suuntasin jälleen kaupungille. Ja. Ostin. Juoksukengät.

AAAAAAAAAAAAAAA. Nuo on niin hyvännäköset! Ja valtavat! :D Suurin mahdollinen koko, 8, mitä kaupasta naisille löytyi... 42,5 meikäläisten koossa. Katselin noita ja ajattelin, että 7 varmaan riittää, kun nuo vanhat, rapistuneet juoksukengät on sen kokoiset. Niitä ei ollut siellä tuossa hienossa värissä (kuvaa varmaan tulee joskus ;)), mutta onneksi ne olikin seiskana liian pienet! Sain sellaisten sinivalkoisten kenkien sijasta mustapinkit, hihii. Olisin helposti voinut tietenkin säästää kuluissa ja sopivien löydyttyä vain tilata vastaavat netistä, mutta nyt kun varaa on, päätin tukea paikallista yrittäjää. Viikon hyvä työ siis tehtynä!

Kahdesti olen pikkuisella lenkillä käynyt noita kokeilemassa, ja tuntuma on tosi erilainen aiempiin verrattuna. Selvästi enemmän tukea jaloille uusissa on, kun nilkoissa tai muuten jalkaterässä ei tunnu iskut tai mitään kipua lenkin aikana/jälkeen, mutta reilusti raskaammalta noilla juokseminen on tuntunut. Pohkeista ottaa :D Toivotaan, että askel taas kevenee, kun koivet tottuu uusiin. Pääasia on, että vammoilta välttyisin. Nuo vanhukset kuitenkin on täysin totaalisen puhkijuostut. Hurjaa kyllä jättää taakse kengät, joilla aloitin juoksemisen... Nyyh.

On muuten aivan luksusta, että minulla on täällä aikaa. Aikaa lukea. Aikaa venytellä lenkin jälkeen. Aikaa nostaa jalat ylös. Aikaa rasvailla joka paikka kantapäistä nenänpäähän. Mietin tuossa muuten, että kylläpä ihon rasvoittuminen loppui kuin seinään teini-iän jäädessä taakse, mutta ehkä se vika on kuitenkin tuossa brittien kraanavedessä... Kuivattaa vaan niin pirusti. Meikkikassi on kasvattanut kokoaan jo monenlaisilla uusilla rasvapurnukoilla. Ensimmäistä kertaa elämässäni kädetkin on verillä kuivumisen takia. Ärrrrr.

Oli miten oli, on todella mukavaa, kun saan elää... hitaasti. Se varmaan kuvailee tätä tilannetta parhaiten. En tainnut mainita sitä tuossa puoliväliraportissa, mutta ehkä paras asia täällä elämisessä on ollut aika ja tila omille ajatuksille ja omalle olemiselle. Miten minä taas osaan olla tehokas, kun tulen Suomeen?! Pitääkö minun uhrata rauhallinen elämäntyyli kokonaan?

Pakko kyllä myöntää, että hirvittää ajatella, kuinka monia kymmeniä tunteja vietän tässä läppärini ääressä viikon aikana. Siksi olenkin ajatellut kokeilla käyttää konetta niin vähän kuin mahdollista esimerkiksi viikon tai kuukauden ajan. Yhteyttä Suomeen haluaisin pitää ja esimerkiksi sähköpostia tsekkailla, mutta muuten kaikki blogien ja foorumeiden lukemiset, videoiden katsomiset sekä muu "ajantapposelailu" saisi jäädä. Olisiko kukaan sieltä lukijoista kiinnostunut kokeilemaan vaikka vain sen viikon ajan? :D

Tänään sattui taas au pairin mieltä piristävä juttu. Aamulla jostain syystä heräsin jo vähän yli kahdeksan, kävin tekemässä puuron ja siirryin nauttimaan siitä huoneeseeni. Yläkerrassa yksin hereillä ollut poika oli kuullut minun heilumiseni keittiössä, ja tuli pian koputtelemaan ovelleni: "En halua olla yksin. Tulisitko istumaan kanssani olkkariin?"

No tietenkin! Mitäs me siinä - poika istui koneella ja minä luin kirjaa. Lämmitti kyllä, että vaikka ei oikeastaan mitään yhdessä tehtykään, läsnäolollani oli merkitystä.

Hyvää uutta viikkoa sinne kaikille! :)

Iitu

(Vapaaehtois)työ kutsuu

Hyvää uutta viikkoa kaikille! Täällä alkoi juuri Half Term -loma koululaisilla, eli viikkoon ei ole koulua lainkaan. Suomessa kai alkaa osalla kouluista hiihtolomat tähän aikaan? Töitä täällä host-perheessä ei siis nyt juurikaan ole, mutta ei hätää: aloitin vapaaehtoishommissa kaupassa!

Koko kauppa siis pyörii vapaaehtoisvoimin. Ihmiset tuovat sinne lahjoituksina vaatteita, kirjoja, elokuvia, leluja ja sun muuta sellaista. Tuotot menevät hyväntekeväisyteen. Suomessa samankaltaisia kirppareita/kauppoja ovat esimerkiksi SPR:n Kontit. Viime viikon keskiviikkona kävin kysymässä, tarvittaisiinko paikallisessa puodissa lisätyövoimaa. Sain täytettäväkseni hakulomakkeen, jonka toin paikan johtajalle lauantaina. Eipä siinä, nainen oikeastaan heti alkoi esittelemään paikkoja, joten mitään haastattelua tai vastaavaa ei ollut. Sovittiin, että maanantaina (tänään) tulen opettelemaan työtehtäviä käytännössä.

Tosi kiva päivä oli! Valikoin myytäväksiä sopivia vaatteita, vein niitä kaupan puolelle, toin lahjoituksia varaston/lajitteluosaston puolelle, availin lahjoituspussukoita, lajittelin tavaroita sopiviin kasoihin ja niin edelleen. Paikka tarjoaa teet ja keksit, joten niitä tietysti nautin työkavereiden kanssa. He olivat todella mukavia, suurin osa herttaisia eläkeläismummoja. Kun sanoin, että minulla on pikkuisen kylmä, eräs heistä tarjosi heti takkiansa minulle. Awww. Vapaaehtoisuus karsii monet ikävät ihmiset pois, luulisin.

Huomenna menen hommiin uudestaan, ja alustavasti sovittiin, että olen paikalla tiistaisin ja perjantaisin kymmenestä kahteen. Minä saan päiviin hyödyllistä tekemistä ja CV saa täytettä. Todennäköisesti pääsen myös kassalle, jee!

Muuten ei kuulu mitään ihmeempiä. Lähes täysin vapaa viikko on kyllä todella mukava asia, ja monet au pairit lähtevätkin käymään kotikonnuillaan. Minä olen ollut täällä vain sen kuukauden, joten en ainakaan vielä ole tulossa teitä halimaan :) Huomenna saatan mennä katsomaan Wreck-It Ralphin (eli kotoisasti Räyhä-Ralfin) perheen pojan kanssa, jotta vanhemmat saisivat viettää vähän laatuaikaa kahdestaan.

Lauantaina menen käymään taas Lontoossa! Tapaan ruotsalaisen au pair -kaverini uudestaan ja käydään Suomen merimieskirkossa karjalanpiirakan leipomiskurssilla. Hehee. Sain myös eilen luettua Game of Thronesin loppuun, joten toisen osan yritän käydä metsästämässä kirjastosta tai ehkä kirjakaupasta. Tuollaisia tiiliskiviä ei kyllä kovin montaa viitsi painoksi ostaa.

Muikea viikko on siis edessä!

Iitu

Arkipulinoita ja -onnistumisia

Heipsan taas! Ajattelin nyt kertoilla jotain taas au pairin arjestani, kun se tuntuu eniten kiinnostavan immeisiä. Minulle ei sinällään nyt mitään ihmeellisempää tai uutta tapahdu joka viikko, niin mitään elämää mullistavaa kirjoitettavaa ei ole.

Tässä vähitellen perheen isäkin on palaamassa takaisin töihin joulu- sun muiden lomien jälkeen, joten se normiarki alkaa vasta tässä vähitellen. Usein aamuisin siis isä on ollut paikalla, kun poikaa olen kouluun laittanut valmiiksi. Mahdollisten ongelmien sattuessa joku on siis ollut apuna.

Onko sitten ongelmia ollut? Pikkuisen, joo. Ensimmäisen viikon jälkeen ei kyllä olla oltu koskaan myöhässä, eikä silloinkaan myöhästyminen ollut oikeastaan minun vika - joku ehkä muistaa niiden talvisaappaiden unohtumisen. Yhtenä aamuna poika myös sotki koulupuseronsa, eikä puhdasta meinannut löytyä päälle. Täällä siis kaikilla oppilailla on samanlaiset koulupuvut.

Joka tapauksessa poika on melko hidas ja nirso syöjä. Muroissa pitää olla maitoa seassa, mutta kun muroja syö, niin maitoa ei saa olla lusikassa. Siinä sitten pojan taiteillessa maidot pois lusikasta murotkin usein putoavat ja homma alkaa alusta. Syöttämällä ruokailu sujuisi paljon nopeammin, mutta joo, kyllä kymmenenvuotiaan olisi ihan hyvä syödä itse. Perjantain koulumatkalla keksinkin aika hienon suunnitelman: poika voisi syödä muroja haarukalla! Heh, saas nähdä kuinka ponnekas tyrmäys tuohon ideaan tulee...

Kun saavuin tänne, pojan aamurutiiniin kuului television katsominen aina heräämisestä lähtöön, ja niin tehtiinkin kahden ensimmäisen viikon ajan. Nyt kaikki laitetaan ensin valmiiksi ja sitten vasta laitetaan televisio päälle. Se muuten nopeuttaa asioita.

Hankalin juttu aamuissa on se, että pojan pitää juoda ilmeisestikin pahanmakuinen lääkejuoma. En ole varmaan kertaakaan nähnyt, että poika olisi juonut koko annoksen. Aikaa siis riittää jo ihan hyvin kaikkeen muuhun, mutta aivan sama kuinka paljon aikaa on, ei poika viikonloppuisinkaan saa juomaa kokonaan alas. Annan siis itselleni anteeksi sen, etten saa poikaa juomaan kaikkea, kun vanhemmatkaan eivät siinä onnistu.

Lauantaina molemmat vanhemmat olivat iltavuorossa, joten minun piti vahtia, että poika menee ajoissa nukkumaan. Kaikki sujui helposti, mutta joskus kymmenen maissa huoneeni ovelle koputettiin pienesti: "En saa unta."
Apua, miten minä tällaisessa osaan auttaa?! Jos toinen sanoo, että näkee mörköjä aina, kun laittaa silmät kiinni, miten ne saa sieltä pois? Sain luvan tulla pojan viereen vanhempien parisänkyyn vahtimaan, ettei mörköjä näy. Kun se ei auttanut, aloin leikkimään pojan nalleilla ja höpöttelin muka nallena kaikenlaista. "Minä en voi sulkea nappisilmiäni, mutta voin sulkea sinun silmäsi!" Oli jotenkin suloista, kun pojalla niin nauratti luomet sulkeva nalle. Siinä möröt unohtuivat todella nopeasti.

Olen aika todella ylpeä, kun alle tunnissa sain pojan nukahtamaan. Istuin kyllä kieltämättä ainakin 20 minuuttia aivan liikahtamatta pojan vieressä, etten varmasti herättäisi vahingossakaan. Minulla ei siis ole juurikaan kokemusta lasten vahtimisesta, joten tällaisissa asioissa onnistuminen on hyvin, hyvin palkitsevaa.

Oli myös suuri luottamuksen osoitus, kun poika tuli koputtelemaan minun ovelleni, vaikka olinkin se viimeinen vaihtoehto. Isosiskon hermoja poika oli kuulemma aluksi käynyt testaamassa huonoin tuloksin. En edes ollut maininnut erikseen, että minua saa tulla häiritsemään, jos on ongelmia. Kun host-äidille kerroin tästä sunnuntaiaamuna, hän kuitenkin oli iloisen yllättynyt siitä, että poika näin nopeasti luottaa minuun tuollaisissa asioissa.

Kokemus kasvaa kokemuksien myötä! =)
-Iitu 

Ps. Kirjoitin tuon jutun eilen. Tänään olikin sitten lumet taas maassa :D Koulu on kuitenkin ainakin tänään auki normaalisti, saas nähdä, mitä käy  huomenna.

"Do you have anything to do?"

Heippa taas täältä brittiläisen lähiöelämän autuudesta! Arki sujuu oikein mallikkaasti: aurinko paistaa, taivas on sininen ja lämpöä lähemmäs kymmenen astetta. Siis mitä?! Tämäkö on normaali tammikuu täällä?

Täytyy myöntää, että monet pakkaamani vaatteet ovat turhan lämpimiä. Villakangastakki. Ei. Vuorelliset maiharit. Ei. Villasukat. Ei! Onhan niistä kaikista ollut aluksi hyötyä, kun pakkastakin oli jonkun verran, ja varsinkin yöt kylmiä. Ongelma vain on se, ettei mukana ole hirveästi kesäisiä vaatteita. Ajattelin, että ehtisin asettua tänne rauhassa ja siinä parin kuukauden, tai siis talven aikana ehtisin hankkia niitä vaatteita.

Suurin ongelma tämä on ollut lenkkeillessä. Ainoat lenkkihousuni ovat tosi lämpimät kollarit, ja takki on myös lämmin, sellainen vedenpitävä. Mutta kun eihän täällä edes sada! Huomenna ajattelin suunnata tuonne keskustan kaupoille ja ostaa jotain, mikä tekisi juoksemisesta hieman vähemmän... helvetillistä.

Ja niin, yksi probleema vaatteiden kanssa ilmaantui tässä eilen. Pesukone sanoi kaput juuri silloin, kun aioin pestä suurimman osan mustista vaatteistani. NOOOOOOO! Tällä hetkellä olenkin pukeutunut violetin ja punaisen eri sävyihin päästä varpaisiin. Onneksi korjaaja tulee tänään käymään, mutta eihän sitä koskaan tiedä, pitääkö jotain varaosia odotella...

Ongelmista iloisiin asioihin! Aloitan varmaan salilla käymisen pian! Olen ajatellut sitä jo ennen, kuin tulin tänne ja tietenkin googlaillut kaikki mahdolliset paikat, hinnat ja muut. En ole kuitenkaan hoppuillut asian kanssa, koska arkeen olen rauhassa totutellut ja esimerkiksi juuri niitä vaatteita pitäisi hankkia. Eilen kuitenkin host-isä ja -äiti ilmaisivat huolensa siitä, että minulla ei ole mitään tekemistä täällä, ja siinä sitten pyörähdettiin mutka läheisellä salilla tiloja vilkaisemassa.

Mutta HA! Minullahan on paljon kivaa ja ihanaa tekemistä: lukemista, käveleskelyä, valokuvaamista, lenkkeilyä, Doctor Who'n katsomista, pelaamista, kaupungin tutkimista, päivä-/ matkakirjan värkkäilyä ynnä muuta mukavaa. Minulla ei ole yhtään mitään valitettavaa, vaan viihdyn paremmin kuin koskaan olisin edes osannut kuvitella. Isäntäperheen vain tuntuu olevan hankalaa uskoa sitä, miten mukavaa minulla oikeasti on. Vain se ystävä tästä läheltä puuttuu.

Kuulun kyllä alueen au paireiden Facebook-ryhmään, mutta en ole juurikaan yrittänyt tutustua keneenkään. Sunnuntaille minulla oli kaksi lippua Les Misérablesin, koska host-vanhemmat eivät päässeetkään lähtemään. Kysyin ryhmässä jo hyvissä ajoin, että haluaisiko joku ilmaisen lipun, mutta kellään ei kai kiinnostanut. Plääh. No, se olikin sitten ensimmäinen kerta elokuvissa yksin. Mikäs siinä parhailla paikoilla istuessa. Leffasta en kyllä hirveästi tykännyt.

Korjasin tympeän leffakokemuksen hyvällä tiistaina: kävin katsomassa Hobitin jo kolmannen kerran! :D Oli kiva mutustella jotain aina, kun leffassa syöpöteltiin. Tiistaisin paikallisessa leffateatterissa on superhinnat, eli siis kaikki on halpaa. Maksoin tuosta takuuvarmasta elämyksestä muistaakseni 3,25 puntaa, eli alle 4 euroa. Kun vielä tein kotona valmiiksi eväät, ei poppareihin tai muihinkaan mennyt rahaa. Täällä ainakin elokuvaa katsoessa syödään ihan kunnolla: teatterilla myydään hampurilaisia, nakkisämpylöitä ja muita vastaavia.

Kun sanoin, että menen katsomaan Hobitin, perheen poika kysyi, kenen kanssa olen menossa. Kerroin, että ihan vaan itsekseni menen, johon hän totesi, että jos koulua ei olisi, hän lähtisi minulle seuraksi :) Ja eilen puolestaan kävin hänen kanssaan tällaisen keskustelun (suomennos by me):

Poika: Olet kummallinen.
Minä: Okei. Minusta on ihan mukavaa olla kummallinen.
Poika: Hehe, sinä olet kummallinen!
Minä: Muista sitten, että ei ole kohteliasta sanoa muita oudoiksi, koska joku saattaa loukkaantua siitä. Minulla ei kyllä haittaa.
Poika: Joo, minä sanonkin noin vain minun kavereille.

Eli joo, on minulla sittenkin täällä kaveri :D

Ps. Jos haluatte, että kirjoitan tai otan kuvia jostain tietystä aiheesta/asiasta, niin ehdotukset otetaan vastaan! :)

Normiviikko

Nyt on jo ensimmäinen kokonainen viikko takana! Oli jo oikeastaan keskiviikkona, joten tämän au pairin arjesta kiinnostuneille tässä olisi normaalin arkipäiväni aikataulu:

07:00 -> 8:40
Herätys. Hyppään sängystä suoraan ylös, torkuttaminen vain harmittaisi, ja käyn herättämässä perheen pojan. Laitan ensin meille aamupalat ja syödään ne aina olkkarissa lastenohjelmia katsellen. iCarly on minun lemppari :D Animoitu Mr. Bean on myös ihan hauska edelleen. Kun ruoka on syöty, vaihdetaan vaatteet: poika laittaa kouluasun, minä arki- tai lenkkivaatteet. Nyt osaan solmia solmion, joten sen teen pojan puolesta. Sitten pakkaan eväät ja laitan ne pojan koulureppuun.

Pidän huolen siitä, että poika pesee hampaansa ja harjaa hiuksensa, ja jos aikaa jää, ruokimme kanin. Usein sitä aikaa ei jää melkein kahden tunnin valmistautumisajasta huolimatta, koska poika on melko hidas aamutoimissaan. Minulla on aina mennyt kouluaamuina valmistautumiseen n. 45 minuuttia, mutta jos riittävästi saa nukuttua (poika menee nukkumaan yhdeksän maissa), niin mikäs siinä TV:n ääressä herätessä. Lyhyelle koulumatkalle lähdetään yhdessä ja minä saan usein kunnian kantaa pojan repun.

Pojan koulun vieressä, kuten lähes kaikkialla lähiöissä, on näitä kylttejä.

9:00 -> 15:10
Omaa aikaa. Ainakin suunnilleen, siis. Pojan ollessa koulussa yleensä siivoilen, jos siivottavaa on, ja ruokin Thumperin, ellei sitä ehditty ruokkia. Joka aamu hoidan tiskit joko koneeseen tai pesen käsin, pyyhin keittiön tasot ja muutenkin siistin sen. Kerran viikossa on pölyjen pyyhkimistä ja imurointia, joten nekin hoidan tähän aikaan, varsinkin jos olen yksin. Minusta siivoaminen on tympeää, jos joku katsoo. Yksin on hauskaa kuunnella musiikkia, lauleskella jotain suomeksi ja muutenkin heilua, miten mielii.

Pojan (ja isän) rummut!

Kun kaikki tähdellinen on pois alta, voin tehdä, mitä haluan. Yleensä lähden kävelemään ympäriinsä kameran kanssa, soittelen pojan rumpuja, istun koneella (kuten nyt), luen kirjaa, menen keskustaan tai juoksen - ihan mitä vaan. Perheen aiempi au pair kävi kolmesti viikossa kielikurssilla, mutta minulle se olisi todennäköisesti vain rahanmenoa. Kielen ymmärtämisessä ei ole ongelmia.

Löytö viimeisimmältä seikkailulta: kadunpätkällinen tardiksensinisiä ovia!

15:30 -> loppuilta
Haen pojan kotiin. Ensiksi vähän aikaa rentoutumista koulun jälkeen, sitten läksyt, sitten pelataan! Tai no, poika pelaa, minä yleensä luen jotain tai istun koneella olkkarissa. Jos vanhemmat tai heistä toinen on kotona, saatan mennä tässä vaiheessa juoksemaan tai muuten vain pihalle. Tänään on hieman spesiaalimpi päivä, koska perheen pojalla on judoharkat ja lähden mukaan katsomaan niitä.

Päivällinen syödään yhdessä, ja vanhemmat huolehtivat sen valmistamisesta. Joskus auttelen ruoanlaitossa, mutta en aina. Yleensä katan pöydän ja myöhemmin korjaan sen äidin kanssa samalla tiskikonetta tyhjentäen tai täyttäen. Ruoka syödään lähes aina pöydän ääressä, mutta toisinaan, esimerkiksi viime viikon pizzaperjantaina (tänään on on Take Away Chinese -perjantai!), söimme olkkarissa katsoen rentouttavaa "roskaviihdettä" (suora lainaus perheen äidiltä).

Normaalisti en juurikaan katso televisiota, mutta täällä elämä pyörii aika pitkälle olohuoneen ja television ympärillä, joten jotain tulee katseltua, kun olkkarissa vietän aikaa perheen kanssa. Tänään tulee minun oma lemppariohjelma näistä tähän asti näkemistäni, John Bishop's Only Joking. Monet ohjelman vitsit menee yli hilseen, mutta juontajan, eli Bishopin, aksentti on niin ihana, että ihan pakko jo sen takia on katsoa. Tai kuunnella. Hän on kotoisin Liverpoolista ja sen alueen aksenttia kutsutaan nimellä Scouse. Tykkään.

Arkena poika menisi nukkumaan yhdeksältä, mutta viikonloppuna on lupa valvoa myöhään ja nukkua pitkään. Minä valvon joskus arkena liian myöhään, joskus en vain saa unta. Nyt nukahtaminen onnistuu helpohkosti, koska alun hyperinnostus on sentään vähän laimentunut tai tasaantunut. Täytyy myöntää, että minusta on kuitenkin edelleen aivan mielettömän mukavaa olla täällä :D Jos tahti jatkuu tulevina viikkoina samanlaisena, auppariksi lähteminen on varmasti paras ja rohkein päätös, jonka olen koskaan tehnyt. Aivan mahtava tapa tutustua paikalliseen kultturiin ja muuhun elämään. Suosittelen.

Thank you, darling!

Host-perhe on edelleen todella mukava, enkä vietä melkein lainkaan aikaa huoneeseeni lukittautuneena. Nyt on oikeastaan ensimmäinen kerta, kun olen yksin kotona: Lapset ovat koulussa, äiti töissä ja isä hoitamassa asioita kaupungilla. Heräsin seitsemältä, herätin pojan, laitoin meille molemmille aamupalaa, pakkasin pojalle eväät, opettelin tekemään solmiosolmun koulupukua varten ja saatoin pojan kouluun yhdeksäksi. Tai yritin saattaa yhdeksäksi. Poika unohti ottaa saappaansa mukaan ulkoleikkejä varten: tänä aamuna satoi lunta toisen kerran tänä talvena. Kun viimein pääsimme koululle kymmenisen minuttia myöhässä, minun piti käydä kuittaamassa myöhästyminen koulurakennuksen eteisessä, jotta poika pääsisi kouluun.

Luultavasti todella harva alakoululainen kävelee yksin kouluun tai takaisin kotiin - en ainakaan ole koskaan nähnyt lasta kävelemässä yksin täälläpäin. Aina vähän ennen viimeisen tunnin päättymistä koulun piha täyttyy vanhemmista, isovanhemmista, nuoremmista sisaruksista ja ainakin yhdestä au pairista. Alakoulun rehtori tulee myös joka aamu ja iltapäivä pihalle tervehtimään tulijoita ja lähtijöitä. Hän on todella sympaattisen oloinen, arvokkaasti vanhentunut mies.

Lähdin koululta suoraan pienelle juoksulenkille. Pieni se oli lähinnä siksi, että ei vain jaksa. Saas nähdä, mitä 10 kilometrin tavoitteelle käy tässä aupparoinnin aikana. Suihkun kautta lähdin tarkastamaan lähikaupan, joka on muuten aika iso, sellainen Cittarin ja Supermarketin välimuoto. Keskustassa on vielä isompi ketjun, Sainsbury's, kauppa. Tein tällä reissulla upean löydön:

German style rye bread. Oli hyvää, maistui Realilta.

RUISLEIPÄÄÄÄ! Kauppojen leipähyllyt on täynnä paahtoleipiä ja patonkeja, ja ensimmäisen kerran, kun kävin paikallisessa ruokakaupassa, ei mistään ruisleiväntapaisestakaan ollut merkkejä. Aamupala onkin tähän asti ollut puurokulhollinen, koska mitään muuta ravitsevaa ja täyttävää ei tunnu kaapeista löytyvän.

Kaupassa oli myös todella mukavaa, kun laitoin sen, öhöm, ostosten erottimen omien ruokieni jälkeen hihnalle ja seuraavana jonossa ollut seniorinainen katsoi silmiin ja sanoi: "Thank you, darling!" Tässä lähiympäristössä heiluessa monet vanhemmat ihmiset usein myös tervehtivät, mistä ainakin minä tykkään. Ja niin, tänään joku autoilija pysähtyi kysymään minulta ajo-ohjeita. Auttaa en kyllä osannut, mutta ilmeisesti näytän joko niin A) paikalliselta tai B) mukavalta, että minulta uskaltaa kysyä neuvoa. Nice nice.

Ensimmäinen viikonloppuni täällä sujui myös hyvin. Eilen kävin isän ja pojan kanssa läheisessä koira- ja leikkipuistossa. Tapasin muunmuassa Montyn ja Sparkyn sekä heidän nimettömät omistajansa. Koiranulkoiluttajat, jälleen erityisesti heistä vanhimmat, ovat puheliasta porukkaa.

Kuulemma järvi (lake), mutta minusta tuo näytti enemmän lammelta.

Kävelymme määränpää, yksi monista vanhoista kirkoista.

Kirkon sisälle vain vilkaisimme, koska kengät olivat niin kuraiset ja mutaiset puiston jäljiltä. Ajattelin palata kirkkomaalle joskus uudestaan puhtain jaloin ja ajan kanssa, koska nyt ei sen kummemmin viitsinyt pysähtyä kuvailmaan paikkoja. Yksi pieni yksityiskohta tuli silti kuvatuksi: Hautausmaan puolella oli paljon penkkejä, joissa luki, kenen muistoksi se oli lahjoitettu. Aika käytännöllistä, eikö?

Edit: Haha, just huomasin, että kaikkien blogitekstien otsikoissa on huutomerkit! Jatkuvasti innoissaan taidan siis olla! Hyvin menee! :D

Iitu