Iitu sydän Lontoo

Eilen näin Lontoon ensimmäisen kerran omin silmin. On se vaan suurensuuri kaupunki. Pelko valtavasti ihmismassoista ja taskuvarkaista osoittautui turhaksi - kuulemma huonot säät saavat ihmiset pysymään kodeissaan. Huono sää oli tässä tapauksessa auringonpaistetta, pientä tuulta ja muutamia plusasteita. Minä tykkäsin.

Ja joo, näin Big Benin. Ja näin vaikka mitä muita mielettömän kauniita rakennuksia. Se upeiden rakennusten määrä on käsittämätön. Ensi kerralla otan kameran mukaan! Lontoo ja sinne/siellä kulkeminen on kuitenkin nyt tuttua, eli ensi kerralla minulla ei mene energiaa uusien tilanteiden stressaamiseen, jolloin voin keskittää huomioni kuvaamiseen ja kameraan. Varkaat varmasti huomaavat epävarman turistiraukan, joka on ihan eksyksissä. Eli nyt ette saa lainkaan kuvia, höpinöitä vain.

Aamulla lähdin matkaan yksin. Viikonloppuisin junia ja ratayhteyksiä korjaillaan usein, joten aloitin matkani lyhyellä, kymmenen minuutin junamatkalla ja jatkoin sitten bussilla. Matkaan meni aikaa alle puolitoista tuntia.

Bussissa kohtasin ensimmäisen epäkohteliaan britin. Viereeni istunut minkkiturkkimummo ei vastannut mitään (mulkaisua lukuunottamatta) minun pirteään tervehdykseeni. Ei sitten. Host-äiti sanoi, että mitä lähemmäs pääkaupunkiseutua menee, sitä epäluuloisemmiksi ihmiset muuttuvat. Ja joo, kyllähän sen ymmärtää, mutta ehkä sitä voisi edes tervehtiä tai kysyä, että onko paikka vapaa?

Poikkeus vahvistaa säännön - edelleen lähes jokainen pieni kohtaaminen tuntuu mukavan ystävälliseltä. Linja-autosta poistuttaessa joku mukava nuori päästi minut puikkelehtimaan ennen häntä, vaikka en mitenkään edes yrittänyt tunkea tai olla lähtemässä. Ja kun eilen maksoin HMV-liikkeen (Suomenkin uutisissa ehkä on mainittu ketjun myynnin rajusta vähenemisestä) kassalla, komea miesmyyjä osoitti minua sormella, iski silmää ja toivotti hyvää päivänjatkoa.

Päivän tärkein ja jännittävin kohtaaminen oli kuitenkin tällä saarella ensimmäisen kaverini kanssa. Netissä tutustuin ruotsalaiseen au pairiin, joka on aloittanut vain muutamaa päivää ennen minua au pairina, ja nyt kasvotusten tavattiin monien viestien jälkeen. Juttua ja naurua riitti koko ajan! Hän on aivan hämmästyttävän samanlainen kuin minä. Hänellä on vain veljiä, hän on samanikäinen, hänellä ei kiinnosta hankkia ajokorttia, hän tykkää samoista tv-sarjoista ja elokuvista, hänellä ei kiinnosta pyöriä yökerhoissa. Lähes jokainen asia, joka toisesta tulee ilmi, pätee myös toiseen.

Mitään spesiaalia emme Lontoossa tehneet tai käyneet katsomassa. Lähinnä vain käveleskelimme ympäriinsä, ja jos toinen halusi vilkaista jotain kauppaa tai rakennusta, käväisimme siellä. Meillä ei ollut lainkaan karttaa mukana, mikä minua kyllä hirvitti aluksi :D Tutkimme vain karttoja metropysäkkien lähimailla, ja päätimme suunnan silloin. Nyt jälkeen päin selvitellessäni reittiämme kaupungissa Google Mapsin avulla samalla kipeitä jalkoja ihmetellen, huomaan, että kävelimme päivän aikana ainakin 10 kilometriä. Vou.

JA SIELLÄ ON VAIKKA MITÄ NÄHTÄVÄÄ! Tällainen pieni pintaraapaisu jätti suuren nälän nähdä lisää kaikkea. Leijonakuningas-musikaali, Sherlock Holmes -museo, Madame Tussaudin vahamuseo, Lontoon eläintarha, Suomen merimieskirkko (ruisleipää!) ja vaikka mitä muuta. Kaverini kanssa käväisimme yhdessä BBC:n rakennuksista, ja sieltä nappasimme parit esitteet mukaan. Voisimme esimerkiksi varata ilmaiset paikat johonkin BBC:n ohjelmaan studioyleisöksi! AAAAA, kuulostaa niin jännältä! Lontoo, I'll be back!

Kotimatkalla pimeässä bussissa au pair -aikani alusta tutut vahvat onnen fiilikset tulivat taas voimakkaana takaisin. Sisällä rinnassa pulppuaa outo ilon ja kaihon sekoitus, joka alkaa itkettää. Se tunne on oikeastaan sanoinkuvaamaton.

Olen täysin samaa mieltä Martin Freemanin kanssa.
Iitu